Firewatch – retkeilijän pelivalinta, osa 1

Meikäläinen odotti tiistaita 9.2.2016 suhteellisen innolla, sillä tuona päivänä julkaistaisiin Firewatch, Campo Santo-pelistudion ensimmäinen mestariteos. Peli julkaistiin sekä Steamissa että Playstation Storessa, eikä sitä oltu hinnalla pilattu. Jos nämä ensimmäiset lauseet eivät kerro sinulle mitään, älä huoli. Piti vain saada nämä perusasiat ensin sanottua.

Firewatch kertoo Henry-nimisestä miehestä, joka joutuu/pääsee töihin kansallispuistoon Wyomingissa. Hänen hommiinsa kuuluu metsäpalojen tarkkailu ja yleinen luonnonsuojelu. Mukanaan hänellä on kartta, kompassi, rinkka täynnä erinäisiä patikointitarvikkeita, sekä radiopuhelin, jolla hän pitää yhteyttä pomoonsa Delilahiin, joka vahtii koko operaatiota kaukana horisontissa sijaitsevassa tornissaan. Henryllä on myös oma torninsa, jossa hän koisii ja kerää voimiaan.

Haluankin hieman kertoa ensivaikutelmia tästä tekeleestä, sillä takana on vaivaiset 1,5 tuntia pelattavaa ja monen monta on vielä jäljellä. Pätkin siis kokemukseni muutamaan postaukseen.

Pelin alku on sen verran tarinapainotteinen, että se pitää itse kokea. En siis paljasta vielä siitä sen enempää. Sen verran kerron, että pelin musiikki on aivan mahtavaa ja sopii aina soidessaan sille tarkoitettuun paikkaan.

Firewatch on nätti. Todella nätti. Vaikka Playstation 4-versio tuppaakin välillä pudottamaan ruudunpäivitystä riippuen siitä, minne Henrynä katselet, ovat maisemat todella kauniita. Grafiikka on todella sarjakuvamaista ja maalauksellista. On upeaa nähdä omat vaelluskenkänsä katsoessaan alaspäin ja huomata kuinka Henry ottaa käsillä vastaan ohittaessaan puun läheltä. Se on kuulkaas virkistävää, kun pelihahmo ei ole vain leijuva pää, jos tiedätte mitä meinaan.

Yksi suhteellisen pinnallinen syy, miksi pidän tästä pelistä jo näin alkumetreillä, on että Henry on vähän pullukka. Ei mikään sairaalloisen lihava kaveri, mutta elintasokumpua on. Samaistun helpommin tähän tyyppiin kuin niihin ikikunnossa pysyviin supersankareihin, joita usein pääosissa näkee.

Pelissä on toki juoni ja siihen liittyviä tehtäviä, mutta tähän mennessä suurinta nautintoa on aiheuttanut yksi ensimmäisistä, jossa raportoidaan retkeilijöiden jättämää sotkua (kaljatölkkejä, vaatteita) Delilahille. Kyseessä on vielä porukka teinejä, joten kärttyinen vanha mies sisälläni oli innosta soikeana. Perkeleen nuoret, pois pihaltani!

Delilahin kanssa jutteleminen on myös suurta hupia ja onkin täysin pelaajasta kiinni, miten keskustelut etenevät. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, vaihtoehtona on myös vaiti oleminen suurimman osan ajasta, jolloin tunnelma on täysin eri kuin hänen kanssaan vitsaillessa. Mutta koska omaan, varsinkin peleissä, todella korkean moraalin, tuppaan aina olemaan kiva ja vitsaileva ja blaablaablaa. Täytenä sosiopaattina oleminenkin on siis vaihtoehto – jokaiselle jotakin!

Todella lupaavalta vaikuttaa!

~ Heikki

P.S. Valitettavasti tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö, mutta jos sellainen kiinnostaa, niin laittakaa pelejä tulemaan! Haha.

Kuvat otettu PlayStation 4-ruudunkaappaustoiminnolla.

Sattuma ohjaa kulkijaa: Kangasniemi

Kangasniemi. Yksi pieni kunta muiden joukossa, mutta mikä sai minut pysähtymään ja kiinnostumaan?

Häpeä myöntää, mutta kiirelähtö töiden jälkeen, nälkä ja Scanburgerin kyltti. Sitten yksi asia johti toiseen, tässä tapauksessa huoltamohenkilökunnan vajaus. Kokki oli kai keittiössä yksin ja tilauksia oli tullut perjantai-iltaan enemmän kuin tavallisesti. Ruoka viivästyi. Korvaukseksi saimme alennuskupongit seuraavaa kertaa varten (ei ehkä tule käytettyä, koska olen huono lappujen säilyttelijä ja yleensä minulla on eväät matkalla mukana).

Mutta vessan vieressä pienellä pöydällä on tällaisen media-assarin kouluaikaiset harjoitukset ajatuksiin tuova kiiltäväpaperinen katoava kansanaarre, nimittäin kuntaesite. Kangasniemi, se on se paikka, matkailulehti 2016, kiitos. Ehdin lukea jutut Puulasta ja kylätoiminnasta, curlingista ja Rockkaamosta. Sitten asiaan, eli vastaan iski #polkuhaaste. Luonto- ja matkailukohteet. Nämä kangasniemeläiset ovat kovia polkuilemaan. Kun Jyväskylän polut ovat 1,5-5 kilometriä, Kangasniemellä Siikajärven luontopolku on 12 kilometriä, Kutemajärven luontopolku 11 kilometriä ja Suurolan luontopolkukin 8 kilometriä. Junioriksi jää Sinivuoren luontopolku, 5 km. Jyväskylästä matkaa tulee noin tunnin verran, nyt kun ostimme auton, se ei ole juuri matka eikä mitään. Tarkemmat reitit kerromme, kun polulle pääsemme ja kirjoitamme retkistä tänne, mutta matkailuneuvonnasta saa lisää tietoa, pikainen selailu sivuilla ei antanut ihan tarkkoja sijainteja, mutta omatoimiretkeilijä löytää varmasti perille.

Muutama maininnan arvoinen nähtävyys löytyi oppaasta: Läsäkoski, Alttarisaari ja raukit ja Pirtin perinnepuisto.

Aika hurjaa, että tämä kaikki löytyy vain lyhyen ajomatkan päästä! Enkä olisi tuota esitettä vilkaissutkaan, ellei eväät olisi olleet myöhässä, joten tämä oli se hopeareunus muuten harmaassa kokemuksessa. Väitän, että huoltoasemalla kannattaa lukea ennemmin paikallislehti kuin Hesari, jonka voi lukea kotonakin ja matkailuesitteet ovat yksi tärkeimpiä julkaisuja pienissä kunnissa. Mikään ei ole arvokkaampaa kuin sattumankaupalla löytynyt aarre, tässä tapauksessa luontopolku tai jopa neljä.

Nähdään siis kesällä, Kangasniemi!

~ Anne

Kasvikuivuri testissä

Sain joululahjaksi kasvikuivurin. Tai no, siinä on säädettävä lämpötila ja sillä voi kuivata ihan mitä vain, joten tämä vuosi kulkeekin teemalla ”kokeilen kuivata ihan mitä vaan”. Kuivurihan hommattiin retkeilyn tueksi, sillä voi tehdä pieneen tilaan mahtuvia, kevyitä ja säilyviä retkiruokia helposti. Kesän mittaan retkiltä myös kotiinpäin kulkee villiyrttejä, marjoja ja sieniä.

Ensimmäinen kokeilu oli kuivata hieman paprikaa, selleriä ja chiliä.

Vihannekset pilkotaan ja keitetään niitä pari minuuttia reilussa vedessä, sen jälkeen ne levitellään talouspaperille tai puhtaalle keittiöpyyhkeelle valuttamaan ylimääräiset vedet pois. Kun ne eivät enää valu vettä, ne levitellään kuivurin tasoille ja jos näyttää, että vielä tippuu vettä, voi vielä taputella paperilla päältä. Märkiä vihanneksia ei kannata kuivurissa kuivattaa, vaan kaikki ylimääräinen neste on ensin saatava pois.

Kuivausaika riippuu tavarasta, jota kuivatetaan. Minä pöhistelin näitä pientä määrää vihanneksiani käytännössä puoli päivää, mutta lue ohje omasta kuivuristasi ja säädä lämpötila sopivaksi! Minun kuivurin lämpötila on säädettävä, joten jatkossa testiin saattaa päästä myös lihat.

Ensimmäiset pilkkomukset olivat sen verran pieniä, että ne menivät kuivuessaan osa läpi noista ritilöistä. Suurin osa kuitenkin pysyi tasoilla ja kuivattuina nämä ainekset: kaksi isoa suippopaprikaa, 4 sellerinvartta ja 150 g pieniä chilejä mahtuivat yhteen parin desin mukiin. Pussitin ne ja käytin noin kahden viikon kuluttua pataruokaan ja ne ”levisivät” oikein hienosti, vaikka esimerkiksi chilit näyttivät kuivattuina pelkiltä kuorilta.

Kuivausharjoitukset jatkuvat, koska keväällä olemme menossa Hetta-Pallas-vaellukselle ja lammaspaimenviikoille ja eväät meinasin osaksi kuivailla mukaan, osan ostan sitten kaupasta. Lisäksi on tulossa villiyrttikausi ihan kohta!

~ Anne