Fatbikevaellus Kaldoaivin erämaassa Nuorgamista Utsjoelle

Alma Arktika järjestää keväisin fatbikevaelluksen heidän takapihalleen Kaldoiaivin erämaahan. Olin pyöräillyt Kaldoaivissa kesällä ja mieli halaji sinne takaisin myös muina vuodenaikoina ja mikäpäs olisikaan mukavampaa kuin yhdistää pyöräily ja talviretkeily!


Oppaana vaelluksella oli ulkoilmaelämän moniosaaja eräopas Tuija Laitakari (Trail Tailor). Tänä keväänä kohdallemme ei osunut hankikantokelejä, joten reitiksi valikoitui 50 kilometrin mittainen moottorikelkkareitti, joka kulki Nuorgamista Utsjoelle.

Matkaan lähdimme Alma Arktikalta Tenojoen rannalta

Alkumatka taittui Tenoa pitkin auringonpaisteessa. Meillä kaikilla kolmella oli ahkiot, joihin oli pakattu kaikki retkeen tarvittavat välineet, kuten teltat, makuupussit, alustat, varavaatteet, ruoat ym. Ahkio oli kiinnitetty vetovaljaisiin.

Ahkion vetäminen pyörällä oli uusi kokemus, joten tasaisella joen jäällä sai tuntumaa miten se vaikuttaa ajamiseen. Vetovaljaiden ja satulan korkeuden säätämisen jälkeen ajaminen tuntui lupaavan hyvältä.

Tien ylityksen jälkeen kipusimme kalustoinemme melkoisen jyrkän rinteen ylös. Siinä tuli kerralla selväksi, että ryhmästämme löytyy tahtoa, yhteishenkeä ja tekemisen meininkiä, kun porukalla työnsimme ahkiot ja fatbiket jyrkkää rinnettä ylös. Helpompikin reittivaihtoehto oli, mutta halusimme haastaa itsemme heti kättelyssä. Kelkkareitille siirryimme Pulmankijärventien ylityksen jälkeen.

Pikkuhiljaa Nuorgam alkoi jäädä taaksemme ja tunturimaisemat alkoivat avartua edessämme, sää oli muuttunut puolipilviseksi ja taisi muutama lumihiutalekin sataa. Innostunein ja odottavin mielin suuntasimme tuntureita kohti ja jo alkumatka osoitti että talvinen Kaldoaivi oli niin taianomaisen kaunis kuten olin etukäteen ajatellutkin.

Kelkkauralla oli hyvä ajaa, vaikka tuoreissa kelkkajäljissä ajaminen oli vähän raskaampaa lumen pehmentymisen vuoksi. Kelkkoja ei kuitenkaan ollut reitin alussakaan ruuhkaksi asti. Lähes kaikki reitillä tapaamamme kelkkailijat pysähtyivät vaihtamaan kuulumiset ja hämmästelemään kulkutapaamme.

Ensimmäisenä ajopäivänä ajoimme vajaan 20 kilometriä, leiriydyimme pienen järven lähelle, tunturikoivujen siimekseen. Porot katselivat uteliaana touhujamme pitkän aikaa, kunnes jatkoivat matkaa kadoten tunturien taakse. Taivas selkeni iltaa kohden ja pakkanen kiristyi -15 asteen tuntumaan.

Illalla katsellessa tunturimaisemaa, jossa näkyi sopusoinnussa teltat, pyörät ja porot, muistui jälleen mieleen se miten tärkeää elämässä on asettaa haaveita, toteuttaa niitä ja muistaa myös pysähtyä niiden ääressä kiitollisena.

Myöhäisellä päivällisellä söimme Tuijan kokkaamaa maittavaa poronkäristystä ja illalla täydellä vatsalla uni tuli hetkessä.

Aamu valkeni Kaldoaivissa harmaana, mutta poutaisena

Aamupalan, leirin purkamisen ja ahkioiden pakkaamisen jälkeen jatkoimme matkaa. Pakkanen oli tehnyt hyvää kelkkauralle, kovettaen pinnan todella kovaksi. Ajaminen siinä tuntui paljon keveämmältä kuin edellispäivänä. Matkavauhti pidettiin edelleen tasaisen hitaana, koska matkaa oli vielä runsaasti jäljellä. Ahkion painon huomasi etenkin jyrkemmissä nousuissa, ja välillä oli hypättävä pyörän päältä alas ja talutettava mäenpäälle.

Päivän reitille osui muutamia pitkiä, pomppuisia alamäkiä, joita oli mukava ajaa ja lepuuttaa jalkoja. Päivällä aurinko paahtoi välillä pilvien raosta ja sai sään tuntumaan todella lämpimältä.

Alkumatkasta yksi joki oli jo sulanut niin paljon, että vesi juoksi jään päällä, siinä vaiheessa mieleen hiipi ajatus miten pääsemme reitillä etenemään. Olimme vasta saapumassa alueelle, jossa reitti kulki pitkän matkaa jokien läheisyydessä ja järvenselkien yli.  Onneksi kuitenkin löysimme kiertoreitin ja pääsimme jatkamaan matkaa suunnitellusti.

Päivän etapille tuli matkaa noin 25 kilometriä, leiripaikka valittiin avoimen joen tuntumasta, josta saimme vettä. Se helpotti ja nopeutti toimia paljon, koska vettä ei tarvinnut sulattaa lumesta. Samoin kuin edellisiltana pakkanen alkoi kiristyä iltaa ja yötä kohden. Söimme hyvin, lepäsimme ja keräsimme voimia viimeisen päivän koitokseen, joka oli erittäin ylämäkivoittoinen.

Ylämäkivoittoinen viimeinen päivä

Onneksi ahkiot olivat jo vähän keventyneet, sillä viimeisen aamun taival alkoi loivalla, mutta pitkällä ylämäellä. Jaloissa kieltämättä tuntui edellispäivien kilometrit, mutta lihasten lämmettyä matka alkoi taas taittua ylämäestä huolimatta.

Jokaisella pysähdyksellä joimme ja söimme pähkinöitä ja suklaata täyttämään energiavarastoja. Kelkkareitti liittyi toiseen reittiin ja risteyksestä alkoi todella pitkä ja suora ylämäki, joka jatkui silmänkantamattomiin, siinä poljettiin nousua useampi kilometri ja käytettiin kaikki loput säästyneet voimat.

Välillä tuntui että tunturin laki vain siirtyy kauemmas vaikka kuinka sitkeästi polki. Maisema oli täysin valkoinen ja välillä kelkkareittiä oli vaikea nähdä aurinkolaseista huolimatta.

Lopulta reitti muuttui alamäeksi, muutaman kohta oli jopa niin jyrkkää alamäkeä että oli turvallisinta taluttaa fatbike alas. Viimeiset polkaisut tuntuivat vähän haikeille, sillä Utsjoki oli saavutettu!

Kaldoaivin fatbikereissu oli todella hieno ja ikimuistoinen, mutta myös fyysisesti raskas

Voimien vähetessä on palkitsevaa huomata miten paljon voimavaroja onkin oikeasti jäljellä ja miten voimat kuitenkin palautuvat levossa.  Meille sattui todella hyvä sää tähän tarkoitukseen, sopivat yöpakkaset eikä tuultakaan ollut kuin nimeksi, lunta satoi muutamaan kerran vain vähän ja aurinko pilkisteli sopivasti. Huonossa säässä reissu olisi ollut todella paljon vaativampi, liian lämmin sää olisi taasen pehmentänyt kelkkaurat, joten eteneminen olisi muuttunut haastavaksi.

Kaldoaivi oli selvästi meidän puolellamme näinä kolmena ainutlaatuisena päivänä.

Kirjoittaja: Johanna Myllymäki
Kuvat: Johanna Myllymäki

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.