Tankavaaran vaihteleva kevät – Kuukkelilenkillä pälvikahveilla

Olen kuullut, että muutamia vuosia sitten Lapissa kantavat keväthanget ovat olleet useiden viikkojen mittaisia, niissä on riittänyt hauskuutta ja hiihtelyä pääsiäiseksi ja vapuksikin. Itse kuitenkin olen hiihtänyt enimmäkseen pehmeässä jo kahtena keväänä, moottorikelkan jälkiä myöten.

Tänä keväänä kesä koittaa tulla aikaisin. Jo sydäntalven tykkylumet tippuivat ennen aikojaan muutaman plussapäivän ja kovan tuulen yhdistäessä voimiaan. Hankikin vajui ja kostui huolestuttavan voimakkaasti, kunnes viikon verran pakkasia teki ohuen kantohangen huhtikuun lopulla. Nyt taas sataa vettä ja räntää ja paistaa aurinko – yhtä aikaa. Ymmärtänette, kun mietin sanojani tarkoin kun kysytte, millä viikolla tänne kannattaa suunnata keväthangille.

Kuukkelilenkin vieressä puiden juurilla on suuret vihreät alueet. Sulaminen alkaa puiden alta.
Puiden juurilla on suuret vihreät läikät, joissa sammal ja varvut vihertävät. Kuva: Heikki Sulander

Kerron teille kuitenkin retkistämme Tankavaaran kahdelle huipulle, Pikku-Tankavaaran ja Jorpulipään, huolimatta siitä, etten voi samoja olosuhteita teille luvata edes seuraavalle päivälle.

Aloitan tänään Kuukkelilenkin retkestä ja kerron Geologisesta polusta ja Jorpulipään huiputtamisesta myöhemmin.

Hiihtoretki Pikku-Tankavaaralle

Hiihtäminen on ollut ykkösharrastukseni tänä talvena. Kakkosharrastukseksi on noussut kirjastoautossa käyminen ja lukeminen, mutta siitä sitten lisää jossain toisessa yhteydessä.

Toukokuussa luovutin. Nyt lumet sulivat eikä hiihtämään pääse, ajattelin. Keskityn lukemiseen. Sitten tuli kuitenkin vielä pari pelastavaa pakkaspäivää ja niin vain kävi, että yhtenä toukokuisena aamuna lähdimme Heikin kanssa hiihtämään Pikku-Tankavaaralle.

Pikku-Tankavaaran huipulle menee Kuukkelilenkki, joka on kuuden kilometrin mittainen luontopolku Tankavaarassa, Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuukkelilenkin alussa kulkee sotahistoriallinen polku, jonka varrella on erilaisia suojavalliaseman jäänteitä sekä vuosina 2015-2017 rakennettu korsu.

Kuukkelilenkin alussa lunta oli joka kohdassa ja hiihtäminen onnistui enimmäkseen mallikkaasti. Pieni silta oli lumeton, mutta minä kiersin sen hieman polun syrjästä. Heikki oli liikkeellä ilman suksia, minä liukulumikengin.

Polku kapeni ajoittain metsän siimeksessä aika lailla, mutta lunta riitti kuitenkin huipulle asti. Kuva: Heikki Sulander

Varsinainen tavoitteemme oli päästä Pikku-Tankavaaran huipulle ja siellä nauttia kahvit ja teet. Se onnistuikin polkua pitkin. Hiihtelin ja Heikki käveli Pikku-Tankavaaran näköalatornin ohi ja toiselle reunalle huippua, josta näkee Nattaset horisontissa. Horisontin näette parhaiten otsakekuvasta tuolla ylimmäisenä: siellä on komea tunturirivi vastassa, koko Urho Kekkosen kansallispuiston näkymä.

Nauttimassa teestä Pikku-Tankavaaran huipulla.

Alaspäin pääsee aina – mutta millä hinnalla?

Huipulla oli mukava kahvitella auringonpaisteessa ja lämmössä, mutta varsinainen hidaste tulikin eteen takaisin lähtiessä, nimittäin pupu pöksyssä.

Pikku-Tankavaaralle kiivetään länsirinnettä myöten ja yleensä olemme talvella laskeneet alas pohjoisrinnettä. Tällä kertaa lähdimme kuitenkin paluumatkalle samoja jälkiä pitkin.

Länsirinne on kovin tikkuinen, kun sitä katselee ylhäältä käsin: vauhdilla laskeminen näytti vaaralliselta ja mutkitellen ei voinut laskea, koska aukeaa ei juuri ollut näkyvissä.

Tyylikkäästä laskemisesta ei siis ollut tietoakaan, mutta jääräpäisesti pidin sukset jalassa. Ilman murtumia ja jopa ilman mustelmia selvisin rinteen alas ja metsässä suksi luistikin taas ihan sopivasti.

Hiihtolenkin jälkeen olo oli mukava. Aurinko oli ehkä hieman tarttunut poskipäihin. Yllättäen iltaruoan jälkeen teki mieli käydä samoilla hangenrippeillä vielä yksi retki ja sen kävimmekin, nimittäin Jorpulipään huiputuksen ilta-auringon loisteessa. Siitä kerron teille myöhemmin!

Heikin aiempi juttu ja video Pikku-Tankavaaralta

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.