Linssin läpi elämisestä, somesta ja ehtimisestä

Tutki, taltioi ja hengitä luontoa, se on minun ja Heikin tapa toimia. Valokuvaaminen ja nykyisin myös videokuvaaminen ovat tärkeitä luovuuden kanavia. Emme ole kokeneet vaivaksi kirjoittaa ja valokuvata, minä blogiin tai Heikki asiakkailleen. Se on ilomme!

Me olemme kiinnostuneita luonnosta ja toivomme, että se näkyy muillekin. Me nautimme luonnosta ja me nautimme myös sen taltioimisesta eri tavoin.

Minun täytyy jo tässä vaiheessa pyytää anteeksi, että kirjoitukseni myöhemmässä vaiheessa karkaa raiteiltaan eikä oikeastaan enää kuuluisikaan tänne retkeilyblogiin. Kirjoitan välillä jostain liskoaivojen poimuista enkä voi sille mitään. Sormet eivät enää kykene lopettamaan ja julkaisu tapahtuu pakonomaisesti.

Tuntuu hassulta kuunnella keskustelua siitä, kuinka elämää eletään vain linssin läpi. Jos kuvaaminen tai jopa kuvien tykkääminen tuntuu pahalta, siitä kannattaa luopua ainakin hetkeksi, nauttia elämästä muilla tavoin. Toisten ihmisten elämässä tekemiin valintoihin taas ei liene viisasta puuttua: aikuinen ihminen saa itse päättää, kuinka luontopolkunsa kulkee.

Minä olen ollut kuvauslakossa. Ensin en kuvannut, koska Heikki kuvaa niin hyvin. Sitten en enää osannut kuvata, vaikka Heikki olisi toisella puolella maata. Kuvaamisen lopettaminen oli minulle ehkä tarpeen, sillä tunsin olevani hyödytön, kun kuljin toisen ihmisen perässä ja otin samat, mutta huonommat kuvat. Kuvaamisen lopettaminen vain hetkeksi oli viisas päätös, sillä sen jälkeen tuntuu mielekkäältä kokeilla taas, miten kuvat syntyvätkään.

Heikki taas on katunut joka kerta, kun on jättänyt kameran kotiin: aina olisi ollut jotain hienoa kuvattavaa. No, ehkä muutama retki on mennyt ilman kameraa. Heikki haluaa kuitenkin nähdä vaivaa hienojen kuvien ja videoiden eteen, se on hänelle tärkeää. Hän nauttii siitä, että saa vangittua maiseman tai hetken muistikortille.

Nauttimista ei juurikaan vähennä umpihangessa kaatuilu, dronen etsiminen pusikosta tai se joku muu hemmetinmoinen urakka, joka kuvia joskus edeltää. On nimittäin sellaistakin onnistumisen nautintoa, joka seuraa vaivannäöstä. Useimmiten linssin läpi elämisestä syyttelevät saavat nautintonsa jostain muusta vaivannäöstä ja sen takia he eivät näe sitä ”linssin läpi elämistä” sellaisena kuin se on: kamera muuttuu osaksi kroppaa, ei häiriköi vaan mahdollistaa ajatuksen juoksun.

Luonto on ihana. Luonto on myös ihana kuvauskohde. Sen valokuvaaminen kansallispuistojen sääntöjä ja luonnon rauhaa kunnioittaen on kiinnostavaa. Valokuvista riittää iloa myös jälkikäteen: ai mikä ihana retki se olikaan! Ja kun joku kirjoittaa kommentin, että lähdin sinne polulle teidän jutun tai kuvan innoittamana, se on mahtavin palaute.

Lähdetkö aamuisin väärällä jalalla someen?

Kuvaamisen lisäksi voi olla ahdistumatta tai ahdistua somessa julkaistavasta luontomateriaalista kuten kuvista tai videoista. Koen somessa näkökulman ymmärtämisen tärkeäksi.

On tärkeää erottaa se, mikä on tavallista somen käyttöä ja mitä olen itse lisännyt siihen ryhtymällä kolme vuotta sitten kirjoittamaan blogia ja opiskelemaan somemarkkinointia blogia ja työelämää varten. En minä ole ”tavallinen” netinkäyttäjä, kriittisyyteni johtuu liiallisesta altistumisesta aineistolle ja se on hyvä pitää mielessä.

Mietin myös, etteivät kaikki mainokset ja kuvat ole suunnattu minulle: niiden kohderyhmä voi olla vaikkapa Suomi-kuvaa rakentava tai kuvaajan kansainväliseen uraan tähtäävä. Tästä en ole tehnyt ongelmaa, vaan ajatellut, että hienoa, jos yksikin Insta-kuva Suomesta lyö läpi, saati sitten tämä kaikki upea aineisto. Jos Suomi-Insta ei houkuttele meille matkailijaa, työntekijää tai asuinpaikkaa etsivää, ei siihen taida pystyä mikään muukaan.

Uskomattomien kuvien arvostelu johtuu ainakin omalla kohdallani kateudesta, koska en osaa niin hienoja kuvia ottaa. Sanon, etten ”jaksa” miettiä Instagram-syötteen sävyjä ja vihjaan sillä, että ne jotka sitä miettivät, ovat teennäisiä. Se on kuitenkin vain kateuspuhetta ja oikeasti vielä enemmän kuin kadehdin, minä ihailen hienoja valokuvia.

Ja jos some ahdistaa, miksi roikkuisin siellä inhoamassa kaikkea?

Taitaa olla muotia olla ilkeä. Minun kokemukseni mukaan ilkeät ihmiset menestyvät. Se on hyvä, sillä täytyyhän ilkeiden ihmisten saada jokin hyvitys siitä, että heidän sisimpänsä kuolee. Samaan aikaan he kuvittelevat olevansa älykkäitä ja upeita.

Pidän somettomia päiviä välillä, jos vain työn puolesta pystyn. En kuitenkaan mitenkään ”lakkoile”. Eikä somettomuus auta, sillä vilkkaat aivoni poimivat kaikenlaiset asiat elämänmenosta prosessoitaviksi. Tiedän someilmiöistä ja viestinnän tekniikasta ja tieto pitäisi pystyä hyödyntämään työssä, mutta some ui ajatuksiin myös vapaalla, varsinkin nyt tässä hitaassa rytmissä, kun joskus parhaat ideat tulevat vasta vartin yli viisi, kotiin hiihtäessä.

Yritän muistuttaa itseäni palautumisen tärkeydestä ja vapaa-ajan ja työajan erosta, vaikka täällä Tankavaarassa olenkin aina työmaan lähistöllä. Välillä teknologia tosin auttaa: Jokkmokkin markkinoillakin olin kaksi päivää ilman nettiä, sillä unohdin poistaa roaming-eston liittymältäni – mikä kokemus!

Kaikki some ei voi olla pahasta ja siksi en usko lakkoihin vaan kohtuullisuuteen. Somen kautta voi pitää yhteyttä rakkaisiin ja sen kautta voi oppia uusia asioita. Nämä ovat somen olemassaolon tarkoituksia, joita varten esimerkiksi Facebook alunperin kehitettiin. Itse nautin siitä, kun näen ystävän kirjoittavan mukavista jutuista ja myötäelän ja tarjoan apua, jos hänellä on huono päivä. Toivoisin ihmisten kertovan edes jotain itsestään, sillä arjesta lukeminen on parasta somea. Sen sijaan turhanpäiväistä toisten väheksymistä haluaisin nähdä vähemmän.

Onko kännykässä enemmän elämää?

Kun nyt kohtaan ihmisiä harvakseltaan, yritän kohdatessa keskustella ilman kännykän kanssa räpeltämistä. Joskus se onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Pitkät keskustelut uusien (tai vanhojen) ystävien kanssa saavat unohtamaan kännykän olemassaolon. Eräs hyvin taitava keskustelija sanoi, että tämä on todella outoa, ettei koko iltana ole tarvinnut selata kännykkää. Ehdotan, että hän viettäisi useamminkin illan ilman kännykkää hyvässä seurassa, olen vapaaehtoinen seuralainen!

Minusta se ei ole outoa, vaan nostalgista ja mahtavaa.

Ennen kuin kaikki kutistui ja piiloutui kännykkään, minun elämäni maistui ihmisten kohtaamiselta, kirjaston pölyltä ja jatkuvalta itsepohdiskelulta. Olen onnellinen siitä, että somen yleistyminen toi elämääni luonnon ja retkeilyn, mutta kaipaan pitkiä, keskeytymättömiä keskusteluja ja myös niitä aamuja, kun vain ajattelin ennen aamutoimia, en siis selannut kännykkääni vaan makasin sängyssä ja ajattelin.

Kuuntelin ajatusteni virtaa enkä luultavasti saanut niistä enää päivemmällä kiinni.

Onnekseni minulla on mahdollisuus kohdata ihmisiä livenä, käydä kirjastoautossa hakemassa satunnaisia opuksia sekä varauksia maailman markkinoinnin tuulista ja pohtia omaa napaani. Mitä enemmän minulla on aikaa, sen enemmän huomaan, kuinka me aina lähestymme kaikkea ahtaasti omasta näkövinkkelistä: minun on vaikea asettua ruuhkavuosiäitien kiireiseen asemaan, heille taas oma aika on jokin mystinen taruhahmo. Mitä kiireisempi ihminen, sen vähemmän hän osaa asettua muiden asemaan. Ja mitä hitaampi on elämän rytmi, vielä vähemmän: oikein ahdistun, kun ajattelen kiireistä juoksemista paikasta toiseen ja jatkuvia velvollisuuksia. Mitä jos minulla ei olisikaan aikaa lähteä vapaaehtoistyöhön, kun haluan?

Olen ehkä menettänyt lukijakuntani, someseuraajani ja koko kolmen vuoden työn blogin eteen. Olen parin kuukauden ajan halunnut enimmäkseen lukea, hiihdellä ja maata sängyssä kuuntelemassa ajatusteni virtaa sen sijaan, että kertoisin millaista täällä on, vaikka sehän olisi ollut aivan uskomattoman hyvää sisältöä myös kerrottavaksi teille. Saati että olisin kirjoittanut loppuun vaellusjutut, jotka ovat kesken.

Päivisin olen tehnyt tärkeitä töitä, jotka yritän hoitaa niin hyvin kuin vain voin. En haluaisi koskaan enää lähteä täältä ja se edellyttää reipasta työntekoa. Välillä on mennyt reissaamiseksi, mutta minusta on ollut ihanaa reissustakin palata kotiin kuuntelemaan omia ajatuksiani.

Ne ovat yllättävän hyviä.

Heikki Sulander Photography

Valokuvista puheen ollen… Jos sinä tarvitset valo- tai videokuvaajaa ulkoilmaan, tsekkaa Heikin sivut ja varaa aika. Tehdään niitä sinun näköisiä kuvia. Alla kuva Joonaksesta, joka poseerasi keskiyön auringon valossa tavoitteena ”Suomi-kuva”.

Etusijalla Heikillä on Lappi-kuvaukset, koska minustakin on mukava nähdä miestä, mutta kaikki muukin käy. En usko, että Heikkiä ahdistaa tulla kuvaamaan ihmisiä, luontoa tai eläimiä, hän haluaa tehdä siitä ammattinsa ja työnsä.

4 vastausta artikkeliin “Linssin läpi elämisestä, somesta ja ehtimisestä”

  1. Hyvää pohdintaa. Ja tämä kyllä kuuluu retkeilyblogiin. Olen itse viime aikoina innostunut kirjoittelemaan luontoretkistäni blogiin. Sitten sain lähipiiriltäni kritiikkiä siitä, että haluan muka mennä luontoon tai tiettyihin paikkoihin siellä vain, jotta voisin kirjoittaa niistä. Itse en kuitenkaan koe, että kuvaus tai kirjoittaminen olisi millään tavalla ristiriidassa luonnossa liikkumisen kanssa. Päinvastoin, jos tykkää kirjoittaa ja kuvata, mikä sen mahtavampaa kuin valita aiheeksi se mitä eniten rakastaa: luonto. Mutta muuten toki pidän siitä, että kännykän käytöllä ja erityisesti somella on rajat. Se on osa elämää tänä päivänä, mutta ei sen tarvitse olla koko elämä.

    1. Omituista kritiikkiä olet saanut. Joskus tällainen kommentointi kertoo kateudesta tai sellaisesta, ettei oikein ymmärretä sinun harrastusta, jossa yhdistyy luonto ja kirjoittaminen ja valokuvaus. Minun on ollut joskus vaikea perustella , miksi käytän niin paljon aikaa kirjoittaen juttujani: eikö tuon ajan voisi käyttää johonkin muuhunkin?

      Kiitos kommentista! Kiva tuo sinun blogi, törmäsin siihen jossain muussakin yhteydessä vastikään.

  2. Hyvää pohdintaa todellakin! Ei pidä tehdä rajoja, joita ei ole olemassa. Tämän aiheen käsittely sopii tähän blogiin oikein hyvin. Tuosta ilkeydestä olen paljon itsekin ajatuksia itsekseni väännellyt ja käännellyt. Se on omituista, miten ilkeydellä voi pärjätä.

    Itse olen tehnyt viimeiset 5-6 vuotta työtä somessa ja alan kyllästyä siihen, miten kaikkea pitää niin hioa, mitata, tehostaa ja buustata. En jaksa enää yhtään somemainosta omissa fiideissäni. Visuaalisuus on minulle tärkeää, mutta se ei saa mennä aitouden edelle. Seuraan mielenkiinnolla, miten some muuttuu, sillä se on muuttumassa, jos tarkkailee kaikkia hiljaisia signaaleja ympäriltä.

    1. Somen kanssa työskentely tekee lähestymistavasta erilaisen, sille ei oikein voi mitään. Samoin tekee bloggaaminen: alan murros on niin selvästi nähtävissä joka puolella.

      Eräässä vaellusaiheisessa FB-ryhmässä äänestettiin siitä, saako siellä enää näkyä blogien päivityksiä. Ei, äänestivät ryhmän jäsenet. Säännöissä lukee nyt, että _ammattibloggaajat_ eivät saa julkaista siellä ja se tarkoittaa kaikkia bloggaajia. Mietin, kuinka monta ammattimaista bloggaajaa retkeilyalalla on, niin eipä taida olla yhtään. Toki ammattilaisia osa on sitten muuten, vaikkapa eräoppaita tai markkinointiviestinnän asiantuntijoita tai valokuvaajia, mutta minusta ulkoilublogeissa on hienoja vinkkejä, tekstiä ja kuvia, eivätkä ne juuri koskaan ole kaupallisia, elleivät sitten ole siellä kauppojen sivuilla olevia sisältöjä.

      Tämä yksittäinen esimerkki kuitenkin tietyllä tavalla osoittaa, että ihmiset ovat kyllästyneet siihen, että ihan tavalliset ihmiset kirjoittavat retkistään ja kutsuvat sitä bloggaamiseksi: yleisön luottamus on menetetty. Muistan vielä, kun oikeastaan kaikki bloggaajat Suomessa olivat pieni ja herttainen yhteisö. Nyt homma on mennyt sillä tavalla isoksi ja ”pilalle”, että joskus pelkkä sana ”blogi” aiheuttaa näppylöitä yleisössä, vaikka kyse olisi edelleen harmittomasta kirjoittelijasta, joka omia kokemuksiaan aidosti jakaa eikä saa siitä euroakaan mistään – päinvastoin hän yleensä maksaa domainista ja muista teknisistä asioista ja käyttää paljon omaa aikaansa.

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.