Valehtelenko minä somessa ja mikä kumma on julkaisijan vastuu? Anne vastaa

Lifestyle-blogeissa kiertää haaste, jossa teemana on valehteleminen somessa. Päätin hassutella ja vastata kysymyksiin, vaikkei kukaan pyytänyt.

Itselleni tämä on vähän pöljä aihe, sillä kun blogin aihe on retkeily, on aika turhaa kirjata elämän koko kirjoa: lukijoita kiinnostaa retkeily, vaellus, kohteet ja varusteet. Enemmän kuin valehteleminen, minua kiinnostaa julkaisijan vastuu ja loppujen lopuksi kirjoitan tänään enemmän siitä.

Valehteleminen… miten täällä edes voisi valehdella? Sanoa, että joku paikka on tosi kaunis, ja sitten antaa loppuun ajo-ohje kaatopaikalle? Kirjoittaa, että tämä makuupussi on ihan älyttömän hyvä talvella, vaikka puolet perseestäni jäätyi kuolioon?

Kuulostan hieman aggressiiviselta, koska jäin jumiin asiaan, josta en pidä. Tai oikeastaan:

Lähdin nyt mukaan ilmiöön, jota vihaan.

Tällaiset kyselyt ja haasteet ovat omiaan vahvistamaan sitä mielikuvaa, että joku valehtelee somessa. Nämä kyselyt ovat keino puhdistaa omaa pesäänsä. ”Kävin blogissa, jossa ihan varmasti oli jätetty kertomatta olohuoneen sotkusta ja piilomainostettiin yhtä tuotetta! Silloin kun siellä kävin, en halunnut kommentoida, koska silloin palaute olisi mennyt oikeaan osoitteeseen heti. Ennemmin vihjailen jossain muualla, että joku valehtelee. Minä en kuitenkaan valehtele.”

Valehteleminen on yksi selviytymiskeino, jonka voiman ja rangaistavuuden opimme jo lapsina. Valehteleminen on siis kova syytös ja aiheuttaa monessa ihmisessä sisäisen pelon kiinni jäämisestä, vaikka oikeastaan ei olisi tehnytkään mitään.

Miksi sitten lähdin mukaan? Ehkä kalikka kalahti? Todellakin, minun huijarisyndroomani saa polttoainetta, kun joku vihjaa, että teen jotain epämääräistä tai jopa väärin.

Julkaisijan vastuu – millaisia seurauksia blogikirjoituksilla ja Instagram-kuvilla on?

Ehkä ohjasin itseäni kysymyksillä purkamaan sisäisiä paineitani niitä kohtaan, jotka minun näkökulmastani valehtelevat somessa tai pikemminkin käyttäytyvät väärin oikeassa elämässä ja raportoivat siitä nettiin häpeilemättä tippaakaan. Ehkä vain halusin kertoa, että tämä Rinkkaputki ei ole valheellista vaan meidän harmitonta ja kivaa retkeilyharrastustamme ja meillä on taustalla myös agenda: haluamme, että tavalliset ihmiset oppisivat käyttäytymään kansallispuistoissa ja uskaltaisivat lähteä retkille, eivätkä siinä mennessään tuhoaisi paikkoja.

En tiedä, ketä nuo blogeissaan alati valehtelevat tyypit ovat, joten kirjoitin nyt paheksuvasti sääntöjen julkisesti ja julkeasti rikkojista, jotka omasta näkökulmastani olisivat tällä hetkellä kaikkein tärkeimmät luonnon suojelijat. Heillä on vaikutusvalta.

Saatan olla aralla alueella, sillä osoittelin suosittuja someihmisiä – kuitenkaan nimeltä mainitsematta. Marmatin siis yksinäni. Kuten aika moni muukin tekee. Välillä marmatetaan jonkun tehneen jotakin myös omassa yksityisessä FB-profiilissa – josta jokainen huijarisyndroomalla varustettu ottaa sanat ja painaa ne sydämeensä, jos syytös koskee omaa alaa edes kaukaisesti.

Hyvällä itsetunnolla varustettujen on mahdoton ymmärtää näitä reppanoita: eihän se varmaan sinua edes tarkoittanut? Ei voi tietää, sillä syytös on kryptisesti osoitettu jollekin, joka on tehnyt jotakin väärin – tämä osuu jo aika moneen! Ne, jotka eivät kärsi huijarisyndroomasta, eivät tunnista noita syytöksiä, saati että tajuaisivat niiden koskevan itseään.

Omat syytökseni toivoisin välittyvän noille superjulkkiksille siinä muodossa, että seuraajat alkaisivat huomauttaa luvattoman näköisistä tulipaikoista ja kansallispuistojen sääntöjen rikkomisesta. Ehkä selitys tulisi nopeasti: kuva on yksityisellä maalla kuvattu ja lupa kysytty maanomistajalta tai jopa anteeksipyyntö tietämättömyydestä kansallispuiston säännöistä. Ja jatkossa kuvat olisivat sellaisia, etteivät ne kannustaisi rikkomaan vaikkapa kansallispuiston ohjeita.

Muutin kysymykset vähän retkeilyllisemmiksi, me olemme hieman erilainen yhteisö kuin lifestyle-bloggaajat, jotka tätä haastetta ovat kierrättäneet. Minun puolestani jokainen voi tähän pohdintaan osallistua tai olla osallistumatta.

Tourujoki_toukokuu10-26

Menen niihin retkikohteisiin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa ja kerron niistä kaikista – ei tai ehkä

Retken kohde voi valikoitua ihan muista syistä ja sitten päätyä blogiin tai ei. Käyn paljon erilaisissa luontokohteissa. Useimmiten minua ajaa etukäteen tiedostettu kauneus: luin paikasta jostain tai minulle kerrottiin siitä.

Kohteissa täytyy kuitenkin miettiä muutamaa asiaa: luontoarvoja, suojeluarvoja sekä mahdollisia sääntöjä ja rajoituksia.

Jätän kertomatta blogissa niistä kohteista, joiden luonnon en usko kestävän huomiota. Kerron mieluummin jollain tapaa rakennetuista kohteista, joihin pääsee helposti ja joissa voi kulkea valmista polkua. Tällaisia kestäviä kohteita on Suomi täynnä ja ne sopivat hyvin retkeilijöille. Sen sijaan herkät suojelualueet tulisi säästää suurilta massoilta.

Esimerkkinä liian arasta paikasta on Hitonhauta Laukaassa kesäolosuhteissa, mutta tämä on nyt tosiaan varoittava esimerkki, älkää menkö sinne mieltänne pahoittamaan. Olen käynyt kohteessa talvella, kun kaiken päällä on paksusti lunta ja jäätä ja rotko on silloin todella kaunis jääputouksineen. Kävin siellä ensimmäistä kertaa kesällä nyt heinäkuussa ja huolimatta kuivasta keväästä rotkon pohjalle on muodostunut leveä mutavellitie jatkuvasta vierailijoiden virrasta. Rotkon pohjalla on aina märkää, eikä se kestä kävijämäärien kasvamista tuhoutumatta, koska siellä ei ole enää pitkospuita tai yhtä polkua, vaan leveä kulku-urien sarja. Huolimatta kauniista rotkon seinistä en voi tätä kohdetta suositella enää kesällä käytäväksi. En aio itse mennä enää katsomaan sen tuhoutumista, ellei Laukaan kunta rakenna sinne pitkospuita tai muuta ratkaisua suojaamaan rotkon pohjaa, jossa kasvillisuudesta ei ole pian muistoakaan. Jääköön tuo paikka siis muistoihini sellaisena kuin se oli talvella.

Tunnen hieman huonoa omaatuntoa myös talvella tuolla käymisestä, mutta en tuolloin tiennyt, miten kurjassa kunnossa rotkon pohja on – se kun ei ole kenenkään blogijutuista tai Insta-kuvista koskaan käynyt ilmi. No, tässä se käy ilmi nyt meidän blogissa ja aion tilanteen etenemisestä kirjoittaa erillisen jutun, kun olen keskustellut kunnan edustajan kanssa. Useita ihmisiä ja yhteisöjä ennen minuakin on kyllä yrittänyt saada Hitonhaudan pitkospuiden tai muiden suojarakenteiden asiaa eteenpäin, joten toiveeni eivät ole kovin korkealla.

Julkaisijan vastuuta noudatetaan useimmissa ulkoilublogeissa: liian herkät kohteet jätetään esittelemättä, sillä niiden löytyminen pienistä blogeista vie ne pian myös isompiin blogeihin.

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto

Toinen iso asia blogissa ovat säännöt ja hyvä retkeily- ja vaellustapa, jotka asetan aina valokuvauksellisuuden ja somen edelle.

Jokaisessa kuvassamme täyttyvät säännöt ja määräykset.

Naisten_Retkeilykurssi_Nuuksio_13-140517-408

Saan allergiaoireita kaikista superstarojen ja tavistenkin nuotiokuvista, joissa nuotio on milloin missäkin niemennokassa kalliolla teltan edessä.

Niissä tuskin on kysytty maanomistajan lupaa tai ne on tehty luvattomalle paikalle esimerkiksi kansallispuistoon. Ja vielä kalliolle, johon jää nuotiosta aina jälki.

Ei, ei, ei. Sellaiset kuvat rohkaisevat kaikkia tekemään nuotioita sinne ja tänne ja tuonne. Nuotio on tosi kuvauksellinen elementti, mutta se kannattaa tehdä aina luvalliselle paikalle. Näin toimivat onneksi kaikki tuntemani kansallispuistoissa työskentelevät ihmiset – paitsi juurikin nuo supertähdet, valokuvaajat, joille maksetaan heidän kuvistaan isoja korvauksia ja joiden kuvat tavoittavat niin monet. He tosin eivät ole (luultavimmin) sopimussuhteessa kansallispuistoon, joten voisiko kyse olla tietämättömyydestä?

Koirat ovat kuvissa aina irti ja kellään ei ole pelastusliivejä. Pyöräilykypärät kateissa. Teltta on kansallispuistossa laitettu jonnekin vaan, minne nyt näkyy kaikkein kauneimmat maisemat, eikä suinkaan sallituille telttailupaikoille. Kansallispuistossa kerätään villiyrttejä. Nämä asiat ovat siis kiellettyjä, jos jäi epäselväksi.

Meidän blogissa, Instassa tai YouTubessa ei tulla julkaisemaan kuvia, jotka vaativat sääntöjen rikkomista ja jos julkaistaan, sanokaa nyt hemmetissä, sillä kyse on ollut tietämättömyydestä ja silloin ansaitsenkin saada huutia. Jokainen meidän nuotio on tehty asianmukaiseen luvalliseen, karttaan merkittyyn tulipaikkaan tai yksityisellä maalla maanomistajan luvalla.

Koiran hihna näkyy kuvissamme, sillä kansallispuistoissa koirien tulee olla kytkettyinä. Suomessa on myös yleinen kiinnipitoaika koirille kevättalvesta syksyyn. ”Hihna on irrotettu kuvauksen ajaksi” ei ole pätevä selitys. Hihnaton kuva rohkaisee väärään toimintaan.

Tunnen julkaisijan vastuuta, vaikka kukaan ei ole siitä minulle koskaan huomauttanut tai sitä minulta pyytänyt.

Olen myös huomannut, ettei minulla ole valtaa toisten tekemisiin: jopa suoraan huomautettaessa olen saanut vastaukseksi vähättelyä. Boikottini sääntörikkojia vastaan taas ei merkitse mitään tässä hälläväliä-maailmassa.

Jos joku siis kokee jatkuvaa ympäristöahdistusta, on se minulla kanavoitunut sääntöahdistukseksi. Minun on helppo noudattaa itse tätä sääntöjen mukaista kuvien julkaisemista, koska taustalla on tieto kansallispuistojen säännöistä ja rajoituksista ja myös käytäntö: otan selvää säännöistä ja toimin niiden mukaan.

 

Asetan teltan auringonlaskun suuntaan, teen hienon retkiruokakattauksen tai pukeudun niin, että saan hyviä kuvia – toivottavasti joskus!

En. Tässä minulla olisi vielä paljon kehitettävää.

Meillä olisi oikeasti paljon hienompi blogi, jos panostaisin näihin enemmän.

Nyt mennään sillä, mikä on käytännöllistä ja syödään kattilasta. Teltan pystyttämisessä tasainen paikka voittaa.

En ota itsestäni kuvia, enkä Instan Stories-videoita, joissa minulla ei ole meikkiä – onko sillä väliä?

Sen sijaan, että olisin niin tarkka, että minulla on aina meikit, olen niin laiska, etten erikseen poista niitä, jos lähden ulkoilemaan. Kuvaamisen meillä hoitaa Heikki, eikä hän kysy kuvaa otettaessa, oliko minulla tarpeeksi meikkiä vai ei.

Porontima_DJI-1

Teen asioita ja kerron asioista, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni – ilolla!

Kyllä. Erikoistuneen blogin sisältö on automaattisesti omaa brändiä tukevaa. Jos harhaudun, huomaan ettei se juttu oikeastaan kiinnostanutkaan ketään.

Meidän brändimme on iloinen ja helppo, tavallisen ihmisen retkeily- ja vaellusmedia. Se ei aina ole eduksi.

Negatiivinen marmatus nimittäin saa hyvin jakoja ja klikkauksia, koska me ihmiset olemme sellaisia: kun joku soosottelee instaamisesta tai roskaamisesta luonnossa, me kaikki nyökyttelemme hyväksyvästi ja jaamme paheksuvin saatesanoin ja suruhymiöin sen tekstin.

Se ei kuitenkaan tavoita ihmisiä, jotka sitä tietoa tarvitsisivat, joten se on vain sellaista oman paremmuuden hinkkaamista toisiin samoin ajatteleviin.

Tämän tiedostan ja olen valinnut positiivisuuden kautta puhumisen: en väheksy erilaisia retkeilijäryhmiä, vaan olen sitä mieltä, että kaikki me ansaitsemme luontokokemuksemme ja jokaisella se on omansa. Tässä kirjoituksessa teen poikkeuksen arvostelemalla retkeilyn superstaroja, en siis missään nimessä kaikkia, mutta noita kuvaajia. Ja hekin pääsevät suosiooni heti, kun kaikkialla muualla otetut nuotiokuvat loppuvat ja tulee edes yksi kuva ihan luvalliselta notskipaikalta!

Teen vapaaehtoistyötä siitä mieluusti kertoen, vaikka se ei olekaan yhtä ihailtavaa ja kaupallista kuin kaikki itsensä ylittämisen projektit.

Pidän omaa, tavallista näkökulmaani tärkeänä tässä supersankareiden maailmassa ja pyrin vaikuttamaan valistuksen kautta: olen kirjoittanut vaikkapa kansallispuistojen säännöistä ja tuon niitä säännöllisesti esille.

Brändäämisen vähättelyä vihaan. Ei ole ollenkaan pöllömpi ajatus keskittyä johonkin aiheeseen, jossa on asiantuntija tai josta haluaa ottaa selvää.

Kun aihe on selvillä, sitten vain rohkeasti kertomaan, että minä kirjoitan tällaisesta aiheesta, tää on minun juttu. On tekopyhää sanoa, ettei brändää itseään, koska kaikki me teemme niin ja kaikkein eniten juuri ne, jotka ”ovat oma itsensä”. Sehän on parasta brändäämistä! Totuus ja oikea ihminen intohimoineen brändin takana on yksi tärkeimmistä asioista. Silloin voi lopettaa puhumisen tylsistä asioista kuten brändäämisestä ja puhua siitä, mikä eniten nappaa: omasta jutusta.

Brändääminen sekoitetaan joskus tekniikan osaamiseen. Kuka tahansa meistä voi opetella teknisiä temppuja. Ne eivät tee kenenkään blogia tai Instagram-tiliä huonommaksi. Jos kirjoittaja on laiska, eikä halua muokata blogin ulkoasua miellyttäväksi lukijoilleen, se on vain huonoa lukijan palvelua, ei meriitti.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalta – en, mutta valitsen kauneimmat

Heikki kuvaa ja käsittelee kuviamme, mutta valitsen itse edustavimmat kuvat. Onneksi blogimme ei keskity minun henkilökuviini, vaan luontoon ja retkeilyyn, jolloin säästyn enemmältä stressiltä.

En nimittäin ole mikään ihana kaunis luonnonlapsi, vaan pikemminkin päinvastoin. Lyhyt, pullea ja vaatimattoman näköinen. Toivottavasti saan siis edes valita edustavimmat kuvat itsestäni!

Tiillikkajärven Kansallispuisto-80

Minulla ei ole varaa palkata huippumallia poseeraamaan milloin mihinkin maisemaan. Olin niin onnellinen, kun edellisellä Lapin vapaaehtoistyöviikolla mukana oli minua paljon kuvauksellisempi Joonas, joka pääsi Heikin kaikkiin kuviin.

Minusta on luonnollista valita itsestään edustavimmat kuvat. Tässä blogissa kuvissa ei hoikisteta eikä kaunisteta, kuviin ei lisätä asioita eikä oteta asioita pois (paitsi jos kaikissa reissun kuvissa on ollut likaa kennolla, se on pakko ottaa kuvista käsittelyvaiheessa pois: huolehtikaa kameroistanne!).

Maisemia kuvatessa Heikki pyrkii aina viimeistelyssä luomaan sen saman värimaailman, jonka takia alunperin otti kuvan ja se edellyttää jonkin verran sävyjen ja valojen korjaamista.

Jos valokuvia ei käsiteltäisi ollenkaan, ne eivät vastaisi kuvaajan näkemystä. Ne olisivat kameran näkemys, joka on melko litteä ja lattea. Osa valokuvaamista on jälkikäsittelyn taika, eikä sitä pidä aliarvioida tai lytätä. Tämä blogi on puoliksi myös valokuvaajan blogi ja hänen osaamisensa nostan mieluusti jalustalle – hän tekee tästä taidetta, minä vain höpisen höpöjä tänne väliin.

Pallasjärvi Kekkosen saunalta nähtynä

 

Silottelen elämääni somessa – en!

Retkielämää ei kuulu sillä tavalla tasoitella, että tulisi väärä kuva lukijalle. Retkellä on haasteita, polku poikki tai kaatosade yllättää ja retkellä saattaa joutua muuttamaan suunnitelmia.

Entäs meidän retket, eikö mitään ole koskaan mennyt mönkään?

Ei varmaan kovin dramaattisesti, koska olen vielä tässä kirjoittamassa. Kahdesti olen yöllä valvonut palellen ja kerran ääniä kuunnellen. Nykyään valvon yöllä ulkona vain, jos jokin iso lasku on maksamatta.

Pallas17-13-2

Kerran Heikki oli hukkua. Kerran talvella jouduimme palaamaan teltan pystyttämisen jälkeen autolle ja kotiin, koska koira paleli. Hiihtovaelluksella olisin halunnut kaivaa lumikuopan ja kuolla sinne (siitä en olekaan vielä kertonut). Kerran kävelin jonon perillä muiden perässä harhaan ollessani apuoppaana (tästäkään en ole kirjoittanut). Syysvaelluksella ihailimme maisemia ja samalla kuljimme kahdesti noin sata metriä harhaan, kunnes huomasimme virheemme.

Itse suunnitelluilla, omalla tai puolison kanssa tehdyillä retkillä ei ole tullut ongelmia kuin korkeintaan jonkun yksittäisen tavaran unohtumisesta. Joku hyvä ystäväkin vielä menee vaellusseurana, sillä muutama tarkoin valikoitunut vaelluskumppani ja telttapari on sopeutunut minun tuumailuihini.

Urho Kekkosen Kansallispuisto tiimi

Sen sijaan aina, kun suunnitelmissa on muiden suunnittelemaa, isommassa ryhmässä tapahtuvaa tekemistä, olen joutunut tilanteisiin, joissa minä en vain ole ollut riittävän hyvä. Jotkut ihmiset saavat kiksejä selviytymisestä ja huonojen olosuhteiden voittamisesta, mutta minä en.

Jonkun muun suunnittelemat retket. Maastot, joista toiset ovat tosi kiinnostuneita. Pitkät päivämatkat.

Näistä oppiretkistä en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, sillä en tiedä kuinka sen pukisi sanoiksi, mitä olen oppinut. Se liittyy minuun itseeni: oman tahdin tarpeeseen, kun alla on kahden vuosikymmenen masennus, henkinen väsymys ja huono kunto, huonouden kokemuksiin ja siihen tosiasiaan, että olen työntänyt itseni tähän superihmisten heimoon joko liian myöhään tai liian aikaisin. Inhoan myös tiukkoja ennalta asetettuja aikatauluja: haluan päättää etenemisestä myös olosuhteiden mukaan, en aikataulun.

Puhuin vasta tästä asiasta kaverin kanssa, kun melkein yhteen ääneen puhuimme, miten olisikin siistiä tehdä reissua 10-15 kilometrin päivämatkoilla, kun molemmat ovat nyt riehuneet aika paljon enemmän. Itsellenikin olen tämän luvannut todistetusti kolme kertaa ja kirjoittanut sen myös tänne blogiin, mutta aina vain huomaan käveleväni pidempää päivämatkaa jonkun muun aloitteesta. Nyt pidän pääni: seuraavalla retkellä menköön vaikka loppuvuosi, mutta itse päätetyillä matkoilla.

En myöskään ole taitava keskustelija: mielipiteeni eivät ole kovin jyrkkiä ja sitten taas missä ovat jyrkkiä, ovat yleensä muiden mielestä vääriä (esimerkiksi innokkuuteni sääntöjen noudattamiseen herättää huvitusta). Puhun väärissä paikoissa ja olen hiljaa väärään aikaan.

Joskus sitä vain ei ole tehnyt alunperinkään oikeita valintoja, vaan on mennyt tilanteeseen vähän automaatilla. Tällaisista asioista kirjoittaminen on aina vaikeaa: kyseessä kun on aika henkilökohtainen kokemus mokaamisesta. Ulospäin näkynee lähinnä ketutus.

Mielelläni rosoisuuden säilyttämiseksi kirjoitan joskus siitä, kun väsyttää ja palelee, vaikka teenkin paljon työtä sen eteen, ettei niin kävisi tiettömien taipaleiden päässä. En ole mikään sitkeä sissi tai itseni ylittäjä ja olen aivan väärä ihminen kertomaan sankaritarinoita siitä, kuinka vaikeaa oli ja kuitenkin selviydyimme. Hemmetin kova suunnittelija olen kyllä ja se on ainoa vahvuuteni, jonka ansiosta olen selvinnyt hengissä parkkipaikalta luontoon ja takaisin!

Uskon somessakin hyvän voimaan: jos minulla ei ole mitään hyvää tai edes asiallista sanottavaa, olen ennemmin hiljaa. Haluan kaikin tavoin edistää rauhallista ja hyvää/syvää keskustelukulttuuria voimakkaan vastakkainasettelun sijaan.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni – en

En kadu, mutta huomaan, että meillä on aivan liian vähän yhteistyökumppaneita. Minua kiinnostaisi kovastikin tehdä omiin ajatuksiini sopivia yhteistöitä ja onneksi joitakin olemme saaneet tehdä.

Kiitos luottamuksesta yhteistyökumppaneillemme!

Liputan sääntöjen ystävänä myös läpinäkyvän markkinoinnin puolesta. Yhteistyöt ja sopimukset merkitsen aina, koska koen että se on reilua kaikkia osapuolia kohtaan. Olen myös allekirjoittanut PING Ethics -koodin. Jokaisen bloggaajan tulisi muistaa, että myös ilmaiseksi, ja myös pyytämättä saatujen tuotteiden näkyminen kuvissa ja tekstissä on markkinointia, joka tulisi aina ilmoittaa lukijoille. Jos mainintaa ei ole, on kyseessä piilomainonta. Isoissakin kampanjoissa näen tässä epäonnistumisia, etenkin Instagramin suhteen: maksetut mainokset ovat huikeita reissuja, mutta vasta myöhemmin niistä voi lukea tilaajan markkinointipäällikön Linkedin-tililtä (jota eivät lue sadattuhannet Insta-seuraajat).

Saarijärvi Haikankärki Summassaari

Bloggaajien elämä on glamouria – tavallaan

Pidän omaa elämääni aika erikoisena ja kivana, mutta se, onko se kenenkään muun mielestä glamouria… Jos kaikki asiat (toimeentulon niukkuus, osa-aikatyöt, varallisuuden puute, stressaavat jaksot, jolloin joutuu tekemään pitkää päivää, lapsettomuushoidot) otettaisiin huomioon, tuskin kovin moni haluaisi vaihtaa elämäänsä minun kanssani.

Tätä retkibloggaajan glamouria on kuukausi ilman suihkussa käyntiä ja se, kun järvivesi ei vaan toimi ekologisen hiustenpesuaineen kanssa, kun olen liian paksu parhaisiin vaellushousuihin ja jo tottunut ainaiseen sähköpostirumbaan. Liittyy siihen toki kaikki ne hienot hetketkin, joita voi sieltä Instasta seurata. Kannattaa kokeilla!

Ehkä glamour odottaa jossain nurkan takana, ehkä ei. Siihen asti aion kuitenkin nauttia tästä erä-glamourista!

Urho Kekkosen Kansallispuisto lounaalla

Ajattelen hetket Instagram-kuvina – usein

Ajattelen hetkiä sekä retkeilyhetkinä että Instagram-kuvina. Minulla ei ole vaikeuksia nauttia ihanista maisemista tai luonnonrauhasta JA samalla nähdä ympäristö kuvauskohteena. Minulla toki on tuo oma valokuvaaja mukana, joka hoitaa kuvauspuolen, mutta käsittääkseni hän osaa myös nauttia raittiista ilmasta eikä kuvien ottaminen ole elämistä poissulkeva tekeminen.

Olen välillä kuullut kommentteja kuvien lavastamisesta, en tosin suoraan meille, mutta asettelua paheksuttiin kovin: olisi typerää asetella telttaa ja tavaroita ja omaa asentoa hyvän kuvan saamiseksi.

Sellaiset kuvat keräävät kuitenkin huikeat määrät tykkäyksiä. Eikä esteettisyys ole (aina) pois aitoudesta.

Jotenkin tuntuisi siltä, että sekalaiset räpsyt maisemista horisontit vinossa ja tasaisessa auringonvalossa eivät olisi kenenkään etu. Siinä tapauksessahan riittäisi se, että minä itse kävelen johonkin, räpsäytän kuvan ja lyön sen tänne.

Minä pidän kuitenkin arvossa taitavaa valokuvaajaani, joka ottaa kuvia, joista kaikki nauttivat! Haluan välittää tätä taidetta myös lukijoille ja Insta-seuraajille.

Ja kuten tässä jutussa mainitaan toisessakin yhteydessä, tuota asettelua pitäisi harrastaa paljon enemmän hyvän kuvamateriaalin saamiseksi!

Basecamp_Luontokeskus-80-Pano

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin – en ja kyllä

Joskus googletin nimeni, koska ajattelen sen olevan yksi työnhakuun kuuluva, varmisteltava juttu, mutta samannimisiä oli monta. Jos tuleva työnantajani googlaa nimeni, en joudu häpeään. Ihan harmittomia juttuja oli ja Rinkkaputki oli hienosti edustettuna!

Jodel-sovelluksen tiedän hyvin hatarasti, enkä ole vielä niin julkkis, että minusta siellä puhuttaisiin. Mutta kerran on nimeni ollut useallakin keskustelupalstoilla, kun kirjoitin tämän jutun: #Laavugate – oliko se väärin retkeilty ja miksi se herätti tunnereaktioita?. Odotin saavani tosi paljon uusia lukijoita tämän maininnan myötä, mutta ei, ei tämä tavallinen retkeilyhomma taas kiinnostanutkaan ketään – ainakaan niillä möyhyämispalstoilla.

Bloggaaminen ei ole oikea työ – mutta jollekin voi olla ja on se tapa päästä joihinkin töihin

Pelkkä blogi ei elätä minua eikä sen ole tarkoituskaan, sillä että te jaksaisi lukea pelkkiä kehuja milloin mistäkin varusteista, mutta blogin kautta voi saada monenlaisia muita töitä, jotka liittyvät ulkoiluun, tapahtumiin ja valo- ja videokuvaukseen. Meillä tämä konkretisoituu Heikillä, jolla on jo jonkun verran keikkaa valokuvaajana ja videoita tehden.

Itse teen noita muutamia tapahtumia, jotka ovat jonkinlainen epävarma ja hyvin osa-aikainen duuni, enkä olisi niitä saanut ilman kaikenlaista osallistumista, jota on seurannut blogin kirjoittamisesta.

Bloggaaminen olisi siis hyvä ja ihana työ, mutta minulle se ei ole ollut työ vaan pikemminkin minun ja erityisesti Heikin markkinointikampanja, tosin alussa ei tietoinen sellainen. Pyrimme vain profiloitumaan oman alamme asiantuntijoiksi, tietenkin muussakin elämässä tehden eli opiskellen ja tehden asioita, jotka edistävät uraamme luontomatkailun markkinoinnissa.

Ostan tuotteita tai vaatteita ainoastaan kuvattavaksi – en

Ostan erittäin vähän vaatteita ja nykyään en ole mitenkään merkkiuskollinen, johtuen siitä, ettei meillä ole yhtään säännöllistä yhteistyökumppania. Haluan uskoa, että tavalliset vaatteet kelpaavat meidän blogiin. Heikin kuvatessa asiakkaille vaatebrändien näkymisestä olisi jopa haittaa.

Saattaisin muuttaa mieleni tämän asian suhteen, jos jokin yksittäinen valmistaja haluaisi ”pukea” minut. Silloinkin haluaisin pukeutua minulle sopiviin vaatteisiin, jotka ovat kestäviä ja toimivia. Luultavasti olisin tämän jälkeen merkkiuskollisempi. Henkilökohtaisesti olen alkanut uskoa, että kaikki kalliit vaatteet ovat yhtä hyviä. Omani käytän loppuun, vaikka ne eivät olekaan yhtenäistä puvustoa.

Jos Heikki kuvaa tuotteita, ne ovat yleensä ihan käyttötarvikkeita tai vaikkapa ruokaa. Mitään ei heitetä pois kuvausten jälkeen, sillä se olisi haaskausta. Tästä syystä olemme syöneet esimerkiksi tietynmerkkisiä pähkinäpatukoita ja muita pähkinätuotteita vuoden, kun meille lähetetty paketti oli niin suuri. Olemme myös höveleitä jakamaan iloamme muillekin, noista pähkinätuotteista saivat osansa kaikki retkikaverimme!

Yhteenveto tämän purkauksen tiimoilta

Minua ei kovin paljon kiinnosta, jos tämä postaus ei oikeastaan herättäisikään keskustelua. Olen iloinen, että kirjasin omia ajatuksia itselleni ja niiden lukijoiden nähtäville, jotka eivät oikein vielä tunne minua. Olen siis Anne, sääntöjen noudattaja ja aika tavallinen ja tylsä tyyppi. Täällä ei hypitä kielekkeiltä mereen eikä vaelleta mantereiden halki. Nuotioitakin tehdään kitsastellen ja vain luvallisiin paikkoihin.

Toivon, että jos tulit tänne blogiin ekaa kertaa, klikkailet tästä lukemaan jotain muutakin, kuten noita yläosan otsikoita. Tätä blogia ei kirjoiteta tavallisesti näin otsa rypyssä, vaan naururypyt silmäkulmissa ja silmäpussit näkyen – kuten otsakekuvassakin!

Ja hei, seuraa meitä siellä somessa:

Facebook @rinkkaputki
Twitter @rinkkaputki
Instagram @rinkkaputkiblog

YouTube:

Mites teidän elämä – ”valehteletteko” somessa?

3 vastausta artikkeliin “Valehtelenko minä somessa ja mikä kumma on julkaisijan vastuu? Anne vastaa”

  1. Ajatuksia herättävä kirjoitus. Ehdottomasti (retkeily)julkaisijalla on vastuu olla näyttämättä esimerkkiä luontoa tuhoavasta toiminnasta.

    Itsellä on kuitenkin aika iso kynnys huomauttaa tuntemattomalle edes kasvokkain, saati sitten somessa, mistään mikä ei ole suoraan vaarallista. Tässä voisin varmasti haastaa itseäni.

  2. Tosi hyvä kirjoitus! Olin aikeissa lukea tekstin kunnolla ja kommentoida jo ajat sitten, mutta postaus on niin pitkä, että vasta nyt tuli kohdalle hyvä hetki asettua lukemaan.

    Ensinnäkin olen samaa mieltä tuosta valehtelujutusta. On ärsyttävää, kun vihjaillaan, että joku jossain valehtelee. Se luo sellaista tietynlaista kurjaa tunnelmaa. Vihjaillaan, muttei voida mennä sanomaan suoraan. Ymmärrän kyllä hyvin, mikseivät ihmiset aina halua sanoa suoraan, mutta silti.

    Sääntöjen noudattaminen on minullekin tosi tunteita herättävä aihe, enkä ymmärrä nykyään niin yleistä öyhötystä sääntö-Suomesta, etenkään näiden luonto- ja retkeilyjuttujen kohdalla. ”Normienpurku” hiiteen! Nuotiota ei todellakaan kuulu tehdä mihin tahansa niemennokkaan ”niin kuin erämiehet ovat aina tehneet” – koska enää ei ole niin kuin ennen vanhaan, vaikka kuinka niin haluttaisiin – eikä teltan pystyttämistä kansallispuistossa mihin sattuu voi oikein perustella mitenkään. Nämä sääntöjen rikkomiset kertovat ennen kaikkea piittaamattomuudesta. Minun maailmassani sääntöjenrikkojat leimautuvat ahneiksi ja itsekkäiksi tyypeiksi, jotka haluavat kyllä ottaa kaiken irti retkeilystä, kansallispuistoista ja retkeilyrakenteista, mutteivät ole millään muotoa valmiita kantamaan omaa vastuutaan, huolehtimaan siitä, että nämä mukavat asiat säilyvät olemassa jatkossakin, saati huomioimaan muita ihmisiä. Sellaiset piittaamattomat toopet eivät ansaitse minulta juurikaan arvostusta.

    On myös tosi voimauttavaa lukea ajatuksiasi noista vaellusetappien pituuksista, ”sitkeistä sisseistä” ja kaikesta vapaaehtoisesti kärvistelystä. Minä olen ollut aikanaan paljon sitkeämpi kuin nykyään olen ja tietyllä tapaa nautin retkeillessä myös kärsimisestä, mutta en ole koskaan siltikään tykännyt pitkien päivämatkojen huitaisemisesta. Haluan edetä hitaasti ja fiilistellä. Haluan voida pysähtyä havainnoimaan ilman, että on kiire ”määränpäähän” iltaan mennessä tai jotain vastaavaa. Jos kerran olen reissannut kellon ympäri tai pidempäänkin päästäkseni retkikohteeseen, en tasan aio juosta sen läpi katsomatta lainkaan ympärilleni. Siinähän missaa kaikki koppiaiset ja jäkälät ja muut. Siksi en tykkääkään retkeillä sellaisessa seurassa, jossa harrastetaan tätä juoksemista.

    Masennus ja muut mielialaongelmat vaikuttavat retkeilyyn tosi paljon, vaikka sitä usein tunnutaan vähättelevän. Paljon kuulee sitä ”mene luontoon, se parantaa” -mantraa, joka tietyiltä osin pitääkin paikkansa ja on hurjan hyvä juttu, mutta on aivan eri asia mennä pariksi viikoksi erämaahan ja kävellä 200 kilometriä putkeen kuin viettää pari tuntia lähimetsässä hilluen. Jälkimmäinen saattaa olla miltei poikkeuksetta terveellistä masentuneelle kuin masentuneelle, mutta ensinnä mainittu ei. Rankalla vaelluksella masennus voi olla merkittävä turvallisuusriski, ja on tärkeää, että retkeilijä tiedostaa tämän ja osaa puntaroida oman jaksamisensa, eikä yritä ylittää rajojaan. Tässä asiayhteydessä etenkään ”epämukavuusalueelle meneminen” ei ole todellakaan aina järkevää.

    Mielestäni retkeilijöiden ja etenkin alan mielipidevaikuttajien maailmassa pitää olla tilaa myös myöhemmin harrastuksen aloittaneille, hitaammille, vähemmän teräksisessä kunnossa oleville, masentuneillekin ja ylipäätään aivan kaikenlaisille harrastajille. Jos kaikki retkeilybloggaajat ja -sometähdet olisivat tosi urheilullisia, koko ikänsä retkeilleitä tyyppejä, siitähän tulisi äkkiä sellainen olo, ettei joukkoon voi enää liittyä – että se juna on jo mennyt, eikä siihen olisi alunperinkään huolittu epäurheilullisia tyyppejä, joten pitää etsiä joitain muita, ”vätyksille” paremmin soveltuvia harrastuksia. Emmehän halua sellaista kuplaa luoda, joten jatketaan retkibloggailua eikä peitellä omaa raihnaisuuttamme, niin fyysistä kuin psyykkistäkään!

    1. Kiitos kommentista!

      Meillä on sama näkökulma normienpurkutalkoista, sillä minusta kaikille säännöille on tehdessä ollut jokin syy, enkä usko, että kun vapautamme ”kaiken”, se johtaisi mihinkään hyvään. Normien purkajat kaivavat esiin poikkeuksen poikkeukset, esittelevät yksipuolisesti että ”maalaisjärki korvaa säännöt” ja se on hyvin lyhytnäköistä lähteä purkamaan mitään sen vuoksi.

      Olen alkanut ymmärtää jotain syvällistä viime kuukausina: Sääntöjen rikkojat, roskaajat ja nuotion minne vaan tyrkkäävät. Ne eivät ole joku itse ilkeys, pahuuden vallassa oleva hullu. Ne ovat TAVALLISIA ihmisiä. Heillä on huono hetki tai huono ymmärrys, mutta vastuu on kuitenkin heillä, jättävätkö roskansa vai eivät. Miten tavalliseen ihmiseen vaikutetaan? Syyllistämällä? Esimerkkiä näyttämällä?

      Minusta tuli urheiluhullu ja sitten taas se hulluus meni pois. Tällä hetkellä kaikki urheiluun ja liikuntaan viittaava lyö henkisen lukon ja paniikin ja kauhun päälle. Hirveän kiusallista, kun on niin kauan puhunut masennuksen hoitamisesta liikunnalla ja ulkoilulla. En tullut ajatelleeksi, että se on tosiaan yksi turvallisuusriski. Kyllä viime kevättalven hiihtovaelluksen ”rajojen koetteleminen” hirveässä hiihtokelissä on kaikkien muiden mielestä nyt hyvä muisto (”jes, me tehtiin se”) ja minä vain ajattelen, että miksi ylipäätään lähdin. Se rutina keuhkoissa, saakelinmoinen väsymys ja energiavaje vain painoi koko kevään ja kesän. Keuhkot tuntuivat pihisevän koko ajan jo ylämäkeen kävellessä, jäi sitten liikunta vielä vähemmälle.

      Täytyy ainakin syksyn ja talven reissut suunnitella lokoisasti, ettei tule enää ylitettyä omia rajoja väsyneenä (henkisesti ja myös fyysisesti, kun unettomuus vaivaa).

      Kiitos, että käyt täällä kommentoimassa perusteellisesti. Se on ihanaa!

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.