Seikkailu on mielentila

Viikkojen vaellus erämaahan tai hiihtämään jäätikölle. Karhunkierros ja koskimelonta. Maratonjuoksu, survival, extreme.

Toisten saavuttamat äärimmäiset kokemukset vyöryvät näkyville kaikkialta: netistä, somesta, lehdistä. Välillä tuntuu, että tavallinen ei enää riitä. Pitää olla superior ja jotain sellaista, mistä sanotaan “Tuotapa en ole ennen nähnytkään!”

Mutta entä jos ei ehdijaksa?

Sillä aina ei ehdijaksa. Jos on työ tai opiskelu, lapset tai ikääntyvät vanhemmat. Jos on rahattomuus, jaksamattomuus, ajan puute tai sairaus. Jos sataa tai paleltaa. Kirjaston kirjat myöhässä, tiskit altaassa. Ja silti haluaisi päästä luontoon kokemaan, näkemään, olemaan.

Brittiläinen seikkailijaksi ja kirjailijaksi luonnehdittu Alastair Humphrey on antanut nimen ja täten ehkä myös jollain tasolla oikeutuksen pikkuruisille retkille. Hän puhuu mikroseikkailusta, ulkoilmaretkestä, jonka toteuttaminen on mahdollista ”normaaleille ihmisille, joilla on normaali elämä elettävänään”.

Siis lyhyt, helppo, edullinen pako arjesta luontoon. Sopii kaltaiselleni aloittelevalle eräilijälle!

Mikroseikkailulle menossa
Lähdössä seikkailemaan.

Mikroseikkailu metsään

Teimme Arton kanssa retken, mikroseikkailun, metsään. Ei talvitelttaa, ei talvimakuupussia. Ei ahkiota tai bensakeitintä. Ei superkankaasta tehtyjä kuorihousuja tai edes vedenpitäviä rukkasia. Vain idea lähtemisestä ja järjen käyttöä retken suunnittelussa. Lasten- ja koirienhoidon järjestämistä, säätilanteen selvittämistä.

Reput pakattiin jo torstaina, jotta perjantaina heti töiden jälkeen päästäisiin lähtemään. Edessä ekakerta, yöpyminen talvella teltassa metsässä! Ehkä pientä, mutta ehdottomasti seikkailu!

Onnistuneen retken ei tarvitse olla pitkä.

Kävelimme lumikengillä pilkkopimeässä vajaan tunnin, ensin pellon reunaa, sitten umpimetsässä. Välillä kuljimme otsalamppujen valossa, välillä sysipimeässä. Kaupungissa ei ole tällaista pimeää. Eikä tällaista hiljaisuutta, minkä kokee astuessaan öiseen, poluttomaan metsään.

mikroseikkailu3.jpg

Löysimme mäen rinteestä sopivan tasaisen metsittyneen kurun teltanpaikaksi. Teltta, se kolmen vuodenajan malli, pystyyn.

Kestääköhän tamppaamamme pohja vai alammeko yön aikana vajota hankeen ja edelleen sen alle suopursumereen? Saammeko ulkoteltan pingotettua lyhyillä alumiinikiiloilla vai kasataanko narujen päälle lumiankkurit? Pitääkö ovet jättää yöksi raolleen sisälle kertyvän kosteuden vuoksi?

Emme tienneet, mutta ei hätää: kokeilemaan vaan. Siitäpähän oppisimme!

Olimme saaneet luvan käyttää kaatuneita näreitä ja muita puita tulitarpeina, joten Arto etsimään polttopuuta ja minä kaivamaan pakkaslumeen nuotiopaikkaa.

Taputtelin lapiolla lumesta penkin nuotion ympärille – kokeneille ehkä ihan tuttu juttu, mutta itselleni ikioma keksintö. Lunta oli reilut puoli metriä! Milloin viimeksi on Keski-Suomessa ollut tällainen talvikeli?

Metsä on oma, erilainen maailma.

Ei katuvalojen hehkua tai autotien taukoamatonta taustakumua. Ei aurattua liikenneväylää, suojatietä, mainosvaloja. Ei asemakaavaa, reunakiveystä, puistonpenkkiä. Välillä pitää ihan tarkistaa, onko tämä totta, tämä äänettömyys ja valottomuus. Sammutan lampun eikä ketään missään, ei ääntäkään.

Vähitellen alan erottaa hahmoja ympärillä: puut, lumiset mättäät, tuossa on teltta, tästä alkaa lumikenkien polku. Yritän kuvitella metsän ilman jättämiämme jälkiä, ilman pientä, väliaikaista leirikotiamme. Nämä männyt ja kuuset tässä, nämä jyrkänteet. Kuvittelen myyränpolut ja metson hakomapuut.

Me olemme täällä vieraina, me ihmiset.

Valmistamme nuotiolla iltaruuaksi risottoa. Hyvää, sillä paras mauste on edelleen metsä! Yön nukumme, yksi paremmin (Arto), toinen huonommin (minä), sillä kuorsaavan telttakaverin parhaat ystävät, korvatulpat, unohtuivat kotiin. Ensi kerralla sitten mukaan nekin.

Millaista on herätä keskellä metsää?

Yleensä aamuisin heräämme omasta sängystä kaupungissa, joten herääminen keskellä talvista metsää on juuri niin upeaa kuin toivoinkin sen olevan.

Pilkkopimeällä tullessamme emme nähneet ympäröiviä maisemia, mutta nyt aamun kajossa huomaamme: kumpuileva mäen rinne, puiden lumikaarna, alhaalla levittäytyvät pellot, tasaiset kuin Kuun meret.

Illalla valmiiksi tehdyt nuotiopuut syttyvät helposti, lämmin kaurapuuro maistuu luksusaamiaiselle.

Pian pitää lähteä takaisin, jättää metsä, aloittaa arki. Työt, lapset, imurointi, ruokakauppa. Sähkölasku, sometus, lohkolämmitin, kirjopesu. Mutta vielä hetken viivymme tässä. Ja ajatuksissamme voimme tänne palata – sillä seikkailu on mielentila.

// Kaisa

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.