Luolaseikkailu: Kivimäen luukku ja Ilveslouhu

Olettekos nähneet elokuvan 128 tuntia? Niin mäkin.

Sattumien summan seurauksena meikäläinen oli itsekseen viikonloppuna kun puhelimeen kilahti viesti Lemmetin Mikolta. Hän kysyi pääsisinkö kuvaamaan hänen erikoisosaamisalan näyttötehtäväänsä – tarkoitus oli viedä porukka pariin luolaan ja lopuksi paistella kodassa makkaraa.

Mutta koska olen ajokortiton vätys ja Anne oli Vierumäellä suorittamassa eräensiapukurssia, en tiennyt miten päästä Konnevedelle asti. Onneksi Jyväskylästä oli tulossa joku muukin ja Mikko heittikin heidän yhteystiedoillaan. Kyyti oli tuota pikaa hoidossa!

Automatkalla tutustuin Katriinaan ja hänen teini-ikäiseen tyttäreensä, juttelimme työuristamme ja kuinka luonto on auttanut kumpaakin jaksamaan tiukoissa paikoissa. Kohta olimmekin jo Ravintola Mierontien parkkipaikalla, jossa Mikko järjesteli kamoja autossaan.

Munkkikahvien voimin kirjoitimme nimemme ja yhteystietomme (ja läheisen nimen ja tämän yhteystiedot) lomakkeeseen, jos vaikka jotain sattuisi.

Mutta eihän tämmöisillä reissuilla koskaan mitään satu, eihän?

Hyppäsimme autoihin ja lähdimme kolmen kaaran letkassa kohti ensimmäistä kohdetta. Tämä tulisi kuulemma olemaan se helpompi ja avarampi luola. Sinne tosin piti kävellä (lue: rämpiä) märkien mättäiden ja puskien läpi hetken verran. Matkalla oli ehkä vaatimattomin näköalatorni, jonka olen koskaan nähnyt.

Kivimäen luola

Ensimmäinen luola kantaa nimeä Kivimäen luola tai Kivimäen luukku. Ja on muuten aikas avara paikka! Pisimmältä kohdaltaan jopa 13 metriä pitkä ja yli kuusi metriä korkea. Aloinkin jo heti haaveilemaan yön viettämistä tuolla tähtitaivasta kuvaillen. Luolaan mahtui koko poppoomme helposti.

Sitten olikin ruokatauko. Ovelana kettuna en ollut ottanut mitään syötävää mukaan, mutta sydämelliset matkakumppanini tarjosivat kahveet ja pullat mielellään.

37695215941_3904d30c68_h

Tämä reissu kun tapahtui noin kuukausi sitten, oli ruska vielä suhteellisen nättinä.

Ilveslouhu

Sitten matka jatkuikin kohti sitä ”ahtaampaa” luolaa. Ajoimme letkassa taas kymmenisen kilometriä ja jätimme autot sen kodan läheisyyteen, jonne tulisimme nauttimaan nuotioillallista reissun lopuksi.

Ilveslouhusta kulkee kylillä sellainen tarina, että metsämiehet olivat muinoin ilvestä väijyssä.  Heidän silmänsä kun välttivät ruokailun aikana, ilves karkasi louhusta ja miehiltä jäi saalis saamatta. Tarinan metsämiehet ovat konnevetisen Matti Mannisen sukulaisia.

Louhu ja sen lähialue olikin aika eeppinen näky jo alhaalta asti.

Ohikulkija olisi voinut luulla, että menossa on jotain avaruusajan touhua kun porukkamme pukeutui valkoisiin paperihaalareihin ja lähti nousemaan kalliota ylöspäin. Itsehän nerokkaana jätin kaikki suojavarusteet (paitsi kypärän ja otsalampun) kotiin.

Valokuvaamaanhan tänne oli tultu.

Koska keli oli märkä, sitä olivat sammaleet ja kivetkin ja kipuaminen tapahtui hyvin varovaisin askelin. Louhun suuaukon etsimisessä meni hetki, mutta lopulta lupaava näköinen kuilu pimeyteen löytyi. Se näytti hetken ehkä jopa uhkaavalta, mutta rohkea rokan syö, eikös vaan?

Mikko kiinnitti joustavan köyden jykevään kiveen varmuuden vuoksi ja yksi kerrallaan laskeuduimme pimeään. Otsalamput tulivat todellakin tarpeeseen.

37662886172_fd120facec_h

Luola oli todellakin ahtaampi kuin edellinen, mutta silti kuivempi ja jotenkin kodikkaampi. Tännekin voisi joskus tulla yön viettämään.

Ilveslouhussa on monta ”sivukammaria” ja länsisiipeä, jonne pääseminen vaatii hieman notkeampaa vartaloa, mutta kyllä sinne tämmöinen isompikin kaveri mahtui. Mikko kertoi nähneensä tuolla vain pari päivää aiemmin lepakon ja näytti kuviakin nahkhiirestä meille. Tällä kertaa paikalla oli vain yökköjä ja me.

Sitten, koska nälkä alkoi jo koputella vatsanpohjaa, aloimme kiipeämään luolasta pois. Yksi kerrallaan ja varovasti, kuten ennenkin. Viimeiseksi jäimme minä ja Olli, näytön vastaanottaja. Räpsin vielä muutaman kuvan ja itsevarmasti ja naureskellen kiipesin ylös. Ojensin kameran suuaukolla Mikolle ja nappasin ronskin otteen siitä suuresta kivestä, jota pitkin muutkin olivat pois kömpineet.

37437220740_7824505a72_h

Kuului matala ja rahiseva ääni. Kivi vierähti, ei sydämeltäni, vaan minua kohti.

Olen aika ylpeä ensireaktiostani, joka oli tosin todella, todella tyhmänrohkea: Olli oli vielä alhaalla ja täten vaarassa. Laitoin oikean käteni vierivää kiveä vasten, tarkoituksenani pitää sitä paikallaan, kunnes Olli on päässyt turvaan. Kyllä, sen kiven, joka todennäköisesti painaa muutaman sata kiloa ja joka ei varmasti ole moksiskaan vammalalaispojan isottelusta.

Kivi ei pysähtynyt, vaan jatkoi vyörymistään.

Kyynärpääni painui kalliota vasten ja tunsin epäluonnollisen ja vieraan nuljahduksen, mutta vain hetken aikaa. Jokin kiven alakulmassa otti siitä kopin ja vyöryminen lakkasi. Tässä kohtaa Mikko oli jo ehtinyt karjaista varoituksen luolaan sisälle ja Olli oli ehtinyt loikata askeleen pari taaksepäin. Tämänpäästyä luolasta pois, Mikko potkaisi röyhkeän kiven alas luolaan, jotta se ei kävisi seuraavien vierailijoiden päälle. Sydän hakkasi, mutta nauroin vaan hermostuneesti ja väänsin vitsiä vielä kodallakin.

Tosiasiassa pelästyin aivan helvetisti. Se, mitä olisi voinut käydä, oli pelottavampaa kuin mitä lopulta kävi.

Paikalla kun sattui olemaan fysioterapeuttia sun muuta, sain oitis ohjeet ja buranat kouraan. Iso kiitos heille rauhoittelusta, vaikka kuinka yritin peitellä sitä naurulla. Ei mennyt kaiketi läpi.

Nuotio-illallinen

Tuli saatiin nopeasti leimuamaan ja söimmekin perinteisesti makkaraa ja perunasalaattia pannukahvin kera. Mikko oli tuonut mukanaan mainioita puisia (ehkä bambusta tehtyjä) lautasia ja ruokailuvälineitä, jotka toivat omalla tavallaan luksuksen tunteen muuten suht tyypilliseen muonailuun.

Olipahan kokemus. Mikolle suurkiitos tällaisen järjestämisestä! Eihän ilman moisia elämyksiä jää mitään kerrottavaa, vai mitä?

23842001608_c1d4943627_h

Lisää Mikon koettelemuksia ja järjestämiä reissuja löydätte täältä.

//Heikki

2 Replies to “Luolaseikkailu: Kivimäen luukku ja Ilveslouhu”

  1. Luolaretkikertomus, näitä tykkään lukea! 😀 Säikähdin kyllä aluksi ihan kunnolla, kun pääsin ”vierivä kivi” -kohtaan, että mitenköhän tilanne lopulta päättyi, mutta onneksi ei pahemmin. Hyvä juttu, että onni oli myötä ja ensiapukin hoitui helposti. 🙂

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s