Talvihorrokseen vaipuva kirjoittaja

Hyvin harvoin minusta tuntuu, etten haluaisi kirjoittaa jostain paikasta.

Se on ehkä niin luonnontilainen, etten halua sitä pilata tuomalla sen julkisuuteen. Siellä tapahtui ehkä jotain, mikä loukkasi minua. Se oli ehkä kova opinpaikka, jossa mokasin.

Urho Kekkosen Kansallispuisto-171

Tämän syksyn viikon vaelluksemme Urho Kekkosen kansallispuistossa on erilaisesta syystä vaikea kirjoittaa auki tänne blogiin.

UKK ei ole tuntematon aarre, vaan laajasti tunnettu, joten siitä kirjoittamisen esteet eivät johdu.

Emme altistuneet UKK:lla minkäänlaiselle häiriölle tai riidelleet keskenämme matkalla, joten loukkauksestakaan ei ole kyse.

Reissu oli opettavainen ja mokatkin olivat hyvin pieniä, muutama pieni virhearviointi ja maiseman ihailulta unohtunut kartan tulkinta.

Ne ovat hyviä mokia esitellä vielä tarkemminkin, sillä kun kuvittelee jo kartasta jotain ymmärtävänsä, saattaa silti tulla virhe. Esimerkiksi, kun ihailee maisemaa ja jännittää huteraa siltaa, saattaa ylittää huteran sillan turhanpäiten, vaikka on edellisenä päivänä lukenut reittioppaasta, ettei hutera silta mene sen joen yli, jonka yli se näyttäisi kartassa menevän. Tämähän johtaa siihen, että silta on ylitettävä takaisin.

Urho Kekkosen Kansallispuisto-653.jpg

 

Miksi sitten olen pantannut valokuvia ja reissukuvausta jo usean viikon?

Itsearviointitaitoni ovat puhtaasti kyökkipsykologisia, mutta arvioisin, että tästä reissusta on vaikea kertoa, koska se on jotenkin paljon henkilökohtaisempi kuin muut reissumme.

UKK on monipuolinen kansallispuisto ja maisemat olivat joka päivä hienoja. Viikon kulkiessamme ehdimme nähdä tunturia ja suota, jokia ja järviä. Reissun jälkeen meni pari päivää, etten jaksanut katsoa kuviakaan, kaikki mahtavuus oli niin ylitsevyöryvää. Itse en ole ollut UKK-intoilija eikä minulla ollut mitään odotuksia vaelluksestamme, mutta nyt käytyäni tuolla ymmärrän ihmisten tunteiden palon tähän kansallispuistoon.

Aion itsekin käydä siellä toiste ja olisi harmi kirjoittaa tästä ekasta reissusta vain se, millä haluaisin kuitata koko reissun: oli hemmetin kivaa.

Urho Kekkosen Kansallispuisto

Opimme paljon itsestämme ja varusteistamme: olimme kuvitelleet olevamme toistaitoisia ja varusteittemme vaatimattomia, mutta niin vain kaikki sujui eikä ongelmia tullut kylmyyden tai märkyyden suhteen. En tiedä, odotinko jo viikon reissulle sattuvan vastoinkäymisiä. Kipuja? Huonon kunnon lamaavia vaikutuksia?

Jotain erilaista pidempi reissu kuitenkin herätti minussa

Aivoissa tapahtui jokin naksahdus. Jos lähtisin vielä pidemmälle reissulle, se naksahdus olisi luultavasti selkeämpi, mutta tämäkin pätkä on muuttanut elämääni omalla tavallaan. Tunnen olevani vapaampi muiden odotuksista ja herkempi kuuntelemaan omaa itseäni.

Urho Kekkosen Kansallispuisto-434.jpg

Oikeastaan siis muutuin tai jotenkin vain tulin takaisin omaksi itsekseni, ja sen purkaminen on ihan hemmetin vaikeaa.

Tämä oli myös siirtymäriitti: erä- ja luonto-opasopiskelijasta erä- ja luonto-oppaaksi. Juuri ennen tätä vaellusta palautin viimeisetkin näyttöpaperit ja heti vaelluksen jälkeen sain tietää, että olen valmistunut. Opintoihimme ei kuulunut pitkää vaellusta, joten halusimme tehdä sellaisen itsenäisesti opiskelumielessäkin. Vaelluksella puhuimme Elinan kanssa paljon eräoppaan työstä, työharjoittelusta ja opiskelustamme. Tämä ei ollut merkityksetöntä, vaan herätti pohdintaa ja tietynlaisia epävarmuuksia ja myös varmuuksia.

Aaltoileva mielenlaatuni tuntien vaelluksen ajoittaminen PMS-viikolle oli ehkä kehnoin idea

Pääni oli jonain päivänä sitä mieltä, että kaikki muut maailman ihmiset ovat parempia erä- ja luonto-oppaita kuin minä eikä minun kannata mitään yrittää: nolaisin vain itseni. Koin sekopäisiä tunteita siitä, että minun työharjoitteluni oli liian vaatimatonta ja koska minua ei kiinnosta tavoitella äärimmäisyyksiä vaan tavallista elämää, olisin pelkkä epäuskottava nössö.

Toisina päivinä taas tajusin, että ne esteet, joita olin mielessäni eniten pelännyt, eivät ole ollenkaan toteutuneet. Olen saanut kannustavaa palautetta ja kehuja. Harjoittelussani tutustuin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon hyvin perusteellisesti ja koin hienot kaksi kuukautta.

Keskellä metsää samaan aikaan nautin suunnattomasti luonnosta ja hyvästä seurasta ja samaan aikaan heittelehdin ajatuksissani. Ehkä tosiaan tarvitsisin viikon tai kahden reissun yksin, omien hullujen ajatusteni kanssa.

Eikä kummassakaan päässä aaltoilevaa tunteiden vuoristorataa tosiaan ollut mitään tekemistä sillä, että jotain olisi mennyt pieleen. Kaikki sujui. Vain minä päässäni taistelin omituisten tuntemuksieni kanssa.

Aion silti aloittaa reissusta kirjoittamisen ihan näillä näppäimillä. Ainakin yritän.

Kiire ei ole tavoite vaan harmillinen sivuvaikutus aktiivisesta elämäntyylistä

Ensimmäistä kertaa kahden vuoden bloggaamisen aikana olen jäänyt jälkeen kirjoitusten luonnostelutahdissa, joten vaihdamme julkaisutahdin taas talven ajaksi kolmesta kahteen kirjoitukseen viikossa.

Viime talvena tämä hiljaisempi tahti kesti tammi- ja helmikuun, mutta tänä talvena olen päättänyt pitää hiljaisempaa tahtia useamman kuukauden ja tehdä enemmän kirjoitustöitä muille oman blogin sijaan. Suuntaudun myös vahvasti oman yritystoiminnan suunnitteluun, sillä haaveena olisi olla jo keväällä osa-aikainen yrittäjä, mutta sen edessä on joitain isoja esteitä vielä.

Osittain tämä päätös hiljentää tahtia johtuu siitä, että olen saanut opinnot päätökseen ja se on vapauttanut aikaa kaikenlaiseen muuhun ylenpalttiseen kekkulointiin: olen osallistunut useisiin verkostoitumistilaisuuksiin, festareille ja jopa vetänyt muutamia koulutuksia vanhalla koulullani, joten olen joutunut paljon pukeutumaan johonkin, mitä kutsun itse ihmisvaatteiksi.

Tuntikausien keskustelut älykkäiden ihmisten kanssa vievät aikaa ja energiaa. Koulutuksien vetäminen edellyttää valmisteluja ja materiaalin tekemistä: varsinainen esiintyminen sitten taas on joka kerta aivan liian jännittävää minulle. Jälkikäteen tapahtuva analysointi vie sekin aikaa.

Metsäläisyyttä olen harrastanut tutuissa paikoissa ja harvakseltaan, joten uusia esiteltäviä paikkoja lienee varastossa yhden käden sormilla laskettava määrä. Toivon kuitenkin, että tämä asianlaita korjaantuu ja näkisin talvella monta ennestään tuntematonta paikkaa!

Loppuun vielä kuvia: miltä me kolme vaeltajaa näytimmekään syksyllä 2017, kun kävimme vähän ruskan jälkeen Urho Kekkosen kansallispuistossa?

 

Ihana reissu oli, kiitos Elina ja Heikki!

2 Replies to “Talvihorrokseen vaipuva kirjoittaja”

    1. Hyvä idea! Jonkun verran olen kirjoitellut saman kohteen juttuja kesä- ja talviversioina. Ja joskus ollaan eri ajatuksella liikenteessä: esimerkiksi valokuvausreissut ovat usein erilaisia kuin pelkät huuhailureissut. Ja tuo Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alue on sellaista, että samoja paikkoja käydään joka vuosi. UKK:lle aion mennä hiihtämään talvella, joten siitä tulee varmasti lisää juttuja!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s