Retkelle valokuvaajien ehdoin

”Kello on melkein 7:45”, laulaa Antti Tuisku radiossa ja toivon että olisikin.

Kello on kolme yöllä ja Jyväskylä jää juuri taa. Heikki nukkuu apukuskin paikalla, Ulla istuu takapenkillä. Minä ajan, koska tunnen olevani valheellisen virkeä kahden tunnin yöunien jälkeen.

En pelkää mitään niin kovasti kuin hirvikolareita ja nyt olen lähdössä Keski-Suomesta kohti omalla mututuntumallani kovinta hirvialuetta, Pohjois-Savoa. Tämä mieleni tilastoharha voi johtua siitä, että koko sukuni on Savosta, joten hirvikolareita on lähipiirissäni sattunut lähinnä tuolla alueella.

 

Tavoittelemme täydellisiä kuvia ja pitkää kuvausaikaa, joten olisi ajanhukkaa nukkua omassa sängyssä sen sijaan, että on jo aamukuudelta kohteessa Rautavaaralla.

Olemme saapuneet Tiilikkajärven kansallispuistoon.

Aamu ei ole sumuinen. Pilalla.

Piti olla sumuista, mutta ei olekaan. Kävelemme raikkaassa syysilmassa kansallispuiston pohjoispuolella, otamme vähän videota ja pian palaamme autolle. Ajamme toiselle puolelle kansallispuistoa.

Päivällä paistaa aurinko – mutta ensin tehdään leiri

Lähdemme kävelemään leiriytymispaikkaa kohti, ja itselläni on jo vähän nälkä. Olisin voinut syödä makkaraa parkkipaikan viereisellä tulipaikalla. Syön sen sijaan pähkinäpatukan, sillä en halua olla se, joka saa itkupotkuraivarin matkalla.

Meillä on rinkat selässä ja sää alkaa näyttää siltä, että ne pitäisi heittää pois ja aloittaa kuvausurakka. Aurinko paistaa puiden latvuksien välistä juuri oikealla tavalla, muutamat lehtipuut männikössä erottuvat räikeän keltaisina.

Olemme kuitenkin päättäneet, osin myös nälissämme, että kävelemme ensin Venäjänhiekalle ja vasta sitten aloitamme valokuvaamisen.

Minua painaa aamuyön herääminen ja päätän, että syötyäni menen telttaan nukkumaan välittämättä valokuvaajien tekemisistä.

Minä olen jo lähes keski-ikäinen ja tarvitsen unta, että säilyn edes kaukaisesti valokuvauksellisena.

Tiilikkajärven Kansallispuisto-141.jpg

Olen kuitenkin myös bloggaaja ja tarvitsen päheitä valokuvia, joten olen hiljaa mielipiteistäni liian monesta tunnista ilman ruokaa ja aamuyön valvomisista.

Saavumme Venäjänhiekalle ja pystytämme teltat. Ullan kaveri tulee moikkaamaan meitä ja istumme nuotiolla, pari makkaraa nassuun ja sitten tämä nassu lähtee petiin. Koira kainaloon.

Valokuvaajien liikkeistä ei havaintoja noin kahteen tuntiin.

Ilmeisesti noudatamme jotain ikiaikaista peliä, sillä myöskään valokuvaajat eivät uskalla herättää nukkuvaa karhua eli tulevaa erä- ja luonto-opasta. Saamme koiran kanssa nukkua ihan rauhassa muutaman tunnin. Herättyä on nälkä, tuntuu ettei kroppa ole ihan kunnossa, ääni on kadonnut ja olo on vähän väsynyt vieläkin.

Taas syödään, tällä kertaa ruokaa. Samalla keitän vettä rommia varten, mutta alkoholin käyttäminen lääkkeenä osoittautuu tehottomaksi. Ääni ei palaa ja minä palaan apteekin käsikauppaflunssalääkkeisiin.

Perheriitakin uhkaa, kun ruoka on vielä kipossa. Kun ruoka saavuttaa vatsalaukun, kaikki on taas hyvin. Paremmin kuin hyvin, sillä olemme ihan helkkarin hienolla hiekkarannalla!

 

Koska olen jo useamman vuoden pyörinyt tämän valokuvaajiksi itseään kutsuvan lajin parissa, tiedän jo, että odotamme auringonlaskua. Se tulee ja on kaunis. Ei ehkä kuitenkaan ainutlaatuinen.

Kuulen kuinka telttaa vieressä käännellään täydellisen telttareunuksen saavuttamiseksi. Saan samalla omalta kuvaajaltani teltan ulkopuolelta käskyjä himmentää valoa ja laittaa sitä taas isommalle.

 

Yöllä herään viereisen teltan vetoketjun ääneen, siellä on taas valokuvaaja tutkimassa tähtitaivasta, joka on pilvinen eli pilalla. Toinen kuvaaja makaa vieressäni lähes tajuttomana, pohdin, onko hänellä herätystä yöllä tai aamulla tulossa.

Ei ollut herätystä, selviää aamulla.

Herään kuuden aikaan ja kurkistan teltan oven alta järvelle. Sumua! Herätän valokuvaajan, joka herättää toisenkin valokuvaajan ja he häipyvät leiristä kuvaamaan sumua.

Käännän kylkeä ja otan koiran kainaloon. Nukahdamme.

Tiilikkajärven Kansallispuisto-199.jpg

Joskus myöhemmin aamulla kaksi valokuvaajaa tulee aamupalaa syömään. Lähdemme kotimatkalle aamupäivällä.

Sehän oli ihan hieno reissu, ajattelen. On helppoa olla kirjoittaja, joka vain nauttii reissusta sen kummemmin miettimättä, sanat ovat tullakseen reissun jälkeen, jos sielu on saanut leipää matkalla.

Pitää tulla uudestaan, koska jäi se ja se paikka käymättä ja ei ollut kunnon sumua ja onneksi oli edes ruska, puhuvat valokuvaajat.

Minua hymyilyttää, sillä mieluusti tulen uudelleen käymään Savonmuan kommeimmalla piitsillä.

Tämä kirjoitus on omistettu elämäni tallentajille, Heikille ja Ullalle. Näkökulma on omani ja kaikkien mielestä reissu ja paikka oli aivan mainio, mutta huomaatte ehkä vaatimuksien olevan hieman eroavia: kun minä ajattelen tasaista telttapaikkaa, toiset kaipaavat täydellistä valoa.

 

2 Replies to “Retkelle valokuvaajien ehdoin”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s