Onnistuuko retkeily teinien kanssa?

Salainen aseeni on kääretorttu.

Sellainen lähikaupasta saatava kuivahko kääkäle, jonka viimeinen käyttöpäivä on vuosien päässä. Säilyy kylmässä ja lämpimässä. Maistuu samalle, vaikka vähän litistyisikin repussa. Tehty kaikesta epämuodikkaasta ja epäterveellisestä, kuten valkoisesta vehnästä ja sokerista.

Mutta kun keli on yllättänyt retkeläiset, sade kastellut seurueen kalsareita myöten ja kengät alkaneet hiertää, voittaja on se, joka vetäisee repustaan kääretortun ja jakaa siitä toisille.

Viime heinäkuussa kesälomien alettua päätin, että meidän perhe lähtee käymään luolaretkellä. Olin saanut tietooni, että Laukaassa Valkolassa, Hitonhaudan likellä on Piilolampi ja sen rannassa luola. Hitonhaudalla olimme Arton kanssa käyneet muutamaan kertaan aiemminkin, mutta poikien kanssa vain talvisaikaan ja luola oli jäänyt näkemättä.

En ole luolabongari ja uskon kokevani kohtalaista klaustrofobiaa, mikäli joutuisin työntymään pidemmälle kivenkoloon. Ajattelin pistäväni teinipojat luolaan kokemaan jotain uutta: jotain muuta kuin somea ja pelikonsolia.

Pojat eivät varsinaisesti innostuneet ajatuksesta. Metsään äidin ja isän kanssa? Johonkin luolaan? Hitonhauta – onko se jokin hitonmoinen kuoppa? How about no.

En kuitenkaan antanut vaihtoehtoja: sinne me nyt vaan mennään ja piste. Ajatelkaa, ihan oikea luola! Se on kuitenkin loppujen lopuksi hauskaa, kyllä te tykkäätte. Eikö aina aiemminkin minun keksimäni retket ole olleet ihan kivoja? Viimeisin argumenttini ei ehkä aivan pitänyt paikkaansa, mutta meni lopulta läpi yhtä kaikki.

Luulen, että teinien napinassa oli mukana aika paljon periaatteellista vastustamista, mikä suli loppujen lopuksi aika helposti. Niin päätettiin lähteä ensimmäisenä suosiollisen sään päivänä.

Pakkasin kääretortun reppuun salaa muulta perheeltä.

Hitonhauta

Hitonhauta on jääkaudella muodostunut rotko, jonka seinämät nousevat pariinkymmeneen metriin, ehkä jopa ylikin.

Rotko on jotain ainutkertaista Suomessa ja siellä viihtyvät harvinaiset lehtokasvit. Hautaa ympäröi keskisuomalainen havumetsä. Hitonhauta kulkee kaakkois-luodesuunnassa ja ajatuksemme oli lähestyä hautaa etelästä.

Aiemmilla kerroilla olimme jättäneet auton parkkiin haudan vastakkaiseen päähän. Tarkoituksemme oli kulkea ensin Hitonhaudan läpi ja etsiä sitten Piilolammin luola, joka sijaitsee Hitonhaudalta katsottuna pohjoiseen.

Automatkalla Hitonhaudalle alkoi sataa vettä. Ensin vähän ja sitten enemmän. Ei kiva, ei meistä kukaan halunnut kulkea märässä metsässä ja liukastella luolan kivikossa. Sade lakkasi ajaessamme auton parkkiin, minkä vuoksi säästyimme lähes kuivina.

Hitonhaudasta löytyy netistä useita kertomuksia, samoin kuvia sen upeista kiviseinämistä ja vesiputouksista. Talvikuvissa esitellään Hitonhaudan jäämuodostelmia.

Komeita ovat kaikki, mutta eloisinkaan kertomus tai värikkäinkään kuva ei tee oikeutusta sille kokemukselle, johon pääsee osalliseksi astuessaan rotkoon itse. Rotko on oma maailmansa, jonne kulkiessa muu tuntuu menettävän merkityksensä.

Etelän suunnalta tullessamme rotkon reunat alkoivat kohoamaan vähitellen ja sitten eteemme aukesi jyrkkien kallioseinien ympäröimä lampi. Joka puolella ympärillä solisi, kun vesi virtasi seinämiä pitkin alas. Maa kasvoi sammalta ja saniaista. Tunnelma oli pysäyttävä, lähes harras. Jäimme katselemaan ja kuuntelemaan pitkäksi toviksi. Pojatkin olivat jo ihan mukana.

Annoin katseeni kiertää seinämältä toiselle ja taas takaisin. Ilma oli täynnä solinaa, lirinää, tipahtelua. Kosteus kiharsi hiukset. Lampi oli tyyni kuin satukirjan kuvassa. Sen pinta toisti heijastuksillaan jylhät kiviseinät ja niihin sinne tänne juurtuneet kasvit: sanikkaiset, sammalet, heinät, sarat. Vuosisatoja samassa paikassa valunut vesi oli kovertanut kallion pintaan kuvioita. Pikkulinnut napsivat kosteassa rotkossa viihtyviä hyönteisiä lennosta. Syvänne oli täynnä elämää!

Sananjalkojen reunustama polku jatkui lammen ohitse, luonnontaiturin muokkaaman holvikaaren alitse vesiputoukselle. Putous kohisi, niin vuolaasti vesi syöksi alas kymmenmetristä rinnettä. Polku oli liukas, sillä kivet olivat märkänä sateesta. Vastaamme tuli seurue, kolme aikuista ja koira. Ketään muita ei sateisena päivänä rotkoon ollut uskaltautunut.

vesiputous.jpg

Piilolampi

Rotkon pohjoispäässä (tai oikeastaan siis luodepäässä) seinämät alkoivat madaltua ja pian olimme taas syvänteen sijasta metsässä. Lähdimme etsiytymään Piilolammin suuntaan. Arto suunnisti edellä ja me muut tulimme perässä.

Maa oli märkää ja välillä aluskasvillisuus oli vettynyttä heinikkoa, joka kasteli paitsi kengät myös housunlahkeet. Muhevasti upottavassa rahkasammalikossa kasvoi hennon violetteja maariankämmeköitä. Hitonhaudalta luolalle matkaa oli linnuntietä puolisen kilometriä, mutta me patikoimme reilusti enemmän kiertäessämme pahimpia hetteikköjä. Arto suunnisti Piilolamminkallion jyrkänteiden välistä ja niin tuli Piilolampi näkyviin.

Lammen rannalla oli vene. Emme laskeutuneet rantaan saakka, vaan jäimme kalliolle etsimään luolaa. Yritin verrata maastoa netissä näkemiini kuviin luolan suuaukosta. Jokainen kivi näytti samalle kuin viereinen. Olin melko varma, että olemme oikealla kohdalla. Vai onko se luola sittenkin tuolla jyrkänteellä, noiden kivien takana? Jyrkänne oli liukas vettyneestä jäkälästä.

Nyt varovasti, ettei jalka vaan lipeä!

Piilolammin luola

Olin jo vähällä julistaa evästauon alkaneeksi, kun Arto ilmoitti löytäneensä luolan suuaukon. Se oli ahdas rako suunnattoman kokoisen kivipaaden alla. Arto oli jo luolassa sisällä, samoin toinen pojista. Itse jäin empimään ulkopuolelle, sillä ”entäs jos” -generaattorini käynnistyi.

 

Entäs jos se romahtaa, kun olemme kaikki sisällä? Entäs jos emme pääse ulos, jos jalka menee sijoiltaan, jos joku liukastuu ja lyö päänsä?

Hus pois jossittelut, luolaretkellehän tänne tultiin! Jos se on ollut siinä jääkaudesta saakka, ei kai yhden perheen paino sitä romauta. Ryömin luolaan.

Ahtaan eteisen jälkeen luola laajeni huoneeksi. Katto oli niin korkealla, että lyhin meistä mahtui hyvin seisomaan. Vasta sisällä hokasin, että en ollut tajunnut ottaa otsalamppua mukaan. Kuopuksella oli kuitenkin mukanaan lyhty – nerokasta! Sen lisäksi jonkin verran valoa tuli luolan suuaukosta ja takaovesta sekä pienestä ikkunasta.

Fiilistelimme paksun kivikaton alla hämärässä, kosteassa luolassa. En ollut koskaan aiemmin käynyt luonnontilaisessa luolassa, joka olisi ollut näin suuri ja onkalon mallinen. Saatoin hyvin kuvitella jonkun pitäneen luolaa kotinaan, niin hyvin siellä olisi tuulelta ja sateelta suojassa.

Olisiko siellä joku asustellut Tapion ja Ahdin pitäessä valtaa metsässä ja vesissä? Läheisestä lammesta pyydettiin kalaa, metsä tarjosi marjoja ja riistaa sekä pehmeitä sammalia pään aluseksi. Illalla nukahdettiin kuunnellen tuulen huokailua hongistossa.

Ryömimme luolan läpi ja tulimme maan pinnalle takaovesta itse kukin voitonriemua tuntien. Oli selkeästi aika juhlistaa tilannetta evästauolla. Etsimme sopivan kiventöppyrän, johon mahtuisimme istuallemme ja minä kaivoin repusta mustikkapiirakkaa ja mehua. Vielä ei ollut hätävarakääretortun aika, vaan tavallisilla turistieväillä mentiin.

Paluumatkalla kuljimme suuren kivireunaisen suon syrjää. Maisemat olivat sykähdyttävät! Honkien punaruskeat kyljet, vaalea jäkälä maanpeittona. Siellä täällä kelopuita ja vetisen maan kutistamia männynkäkkyröitä. Suon reunassa kasvoi lakkoja, jotka olivat melkein kypsiä. Poimimme metsästä mustikoita, makeita kuin karkit.

 

Paluureittimme kulki rotkon pohjoisreunaa aina parkkipaikalle saakka. Sinne oli retkemme aikana ilmaantunut toinenkin auto, olihan sää jo seljennyt ja aamupäivän sadekuurojen kastelema maasto ehtinyt kuivahtaa. Me sitä vastoin olimme kahlanneet polveen ulottuvassa heinikossa ja kastelleet kenkämme ja housumme.

Olimme kuitenkin yhdessä nähneet Hitonhaudan jylhät kiviseinämät, kokeneet rotkon ainutlaatuisen tunnelman ja istuneet salaisessa luolassa maan alla. Vaatteiden kastuminen oli pieni hinta näistä elämyksistä.

Kääretortun muistin vasta kotona.

Siellä se edelleen odottaa kaapissa seuraavaa retkeä, jolloin ehkä tulee hätävaran, hengen- tai verensokerin nostatuksen tarve. Viimeiseen käyttöpäivään on vielä hyvä tovi aikaa.

Tämä retki antoi minulle yhden lisäargumentin yhteisestä onnistumisesta! Tällä aion motivoida vastustelevia teinipoikia mukaan seuraavalle haikille.

2 thoughts on “Onnistuuko retkeily teinien kanssa?

Add yours

    1. Kiitos 🙂 Lähtemiseen motivoituminen tuntuu olevan meidän teineille se suurin haaste. Palkkiojärjestelmän olen havainnut hyväksi. Ja retkellähän kaikki maistuu paremmalle kuin kotona – jopa se kääretorttu 😀 Mukavia retkiä teille!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

Matkailuakatemia

Päättyneen Suomat-akatemian ja nykyisen YritysLab-hankkeen yhteinen sivusto. Hankkeissa mukana laaja verkosto Suomen koulutusorganisaatioita.

Pipo silmillä

Lumeen rakastunut seikkailija

Reppu ja reissumies

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Lähierä™

Luonto on lähellä

Paula's photo

Photos and about photography in Jyväskylä

A Blog About Adventure

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

An Englishman in Finland: Blog

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Metsän suloisin paikka - Skogens ljuvligaste plats

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Pilkunviilaaja(ko)rento

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Yhteiskuntakriittinen puolue

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

Daphnion

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Tassut trailille

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Travellover

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Likely Gone Hiking

Moments from near and far

Polku

Outdoor Life Above the Arctic Circle

Reppu ja Reissumies Backpacker's Backpack

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Putkiaivomies ~ luonto kutsuu.

Retkeilyblogi suurella sydämellä.

Sinisen repun kirous

Hyvin pitkälti retkeilyä, ulkoilua, luontoaiheita, kaikenlaista näpertelyä ja kokeilua - ja joskus jotain muutakin!

Backroad Balkans

Never Stop Exploring

Reppuretkiä

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

huippuretki.fi

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Naisretkeilyn koko kuva

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

TIMOANTTALAINEN.COM

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

KEAN RETKI

Kaupunkilaisneito etsii luontoaan

%d bloggers like this: