Netflixiä ja retkeilyä x 2

Heikki: Mä sanon nyt heti tähän alkuun, että aina ei huvita lähteä ulos.

Joskus ajatus tavaroiden kantamisesta ja teltan pystyttämisestä ja retkiruuasta eivät houkuttele ja mielummin sitä romahtaisi sohvalle, ottaisi lasin viiniä ja katsoisi Netflixistä jotain aivotonta sarjaa.

Kesällä ulkona on hyttysiä ja paarmoja ja hirvikärpäsiä, syksyllä märkää ja talvellä kylmä. Ei aina viittis. Moni kaveri lähestulkoon kammoksuu ajatusta retkeilystä, puhumattakaan yön viettämisestä tuolla villissä luonnossa. Missä sitä lataisi kännykkääkään?

Ja kaikki pitää aina pakata eikä kukaan tee sitä sun puolestasi. …no okei, Anne tekee aika lailla kaiken, mutta se ei ole tässä nyt se pointti! Kauhee vaiva muistaa ottaa kaikki mukaan ja hirveä manuaalityö odottaa aina kohteessa aamuin illoin.

Aina ei huvita lähteä ulos. Mutta, ja tämä on se tärkeä juttu: joka ikinen kerta on ollut sen arvoista.

Joka aamu teltassa tai laavussa herätessä olo on ollut virkeä uupumuksen sijaan. Joka ilta tarjolla on ollut omanlaisensa maisema ja tunnelma. Joka kerta kun olen valinnut retkeilyn sohvalla makaamisen sijaan,  tai vaikka vain päiväretken päiväunien tilalle, se on ollut selittämättömästi parempi idea.

Mä tiedän, että retkeily tai patikointi tai ulkona yöpyminen ei maistu kaikille, ainakaan ajatuksena. Mutta uskokaa entistä ja välillä nykyistäkin sohvaperunaa: kannattaa kokeilla. Ei se satu.

//Heikki

Anne: Aina ei huvita

Ensin tyrmäsin Heikin aiheen ”ei aina nappaa”, mutta ikävästi sain karmalta turpiin seuraavalla viikolla, kun kantapääni ilmoitti haluavansa irrota kantakalvosta, eli siitä jänteestä, joka on jalkapohjassa. Tämä tapahtui joulukuussa. Olen jo kunnossa.

Se tuntui siltä, kuin kantapäässä sisällä olisi tarranauha, joka repäistiin auki. Ei invalidisoinut, totesin juostessani lumikengillä ympäriinsä ryntäilevän asiakasryhmän perässä Kultakodalla Eväjärvellä.

Työfysioterapeutti teippasi kinttua ja sanoi, että selvisit nyt säikähdyksellä, sillä ei tunnu kovia muhkuroita jalkapohjassa.

Eli okei, sohvalla maatessa sitten mietin, jäisinkö eräoppaaksi valmistuttua työkyvyttömyyseläkkeelle vai koittaisinko venytellä vähän enemmän. Tähän hetkeen kävi paremmin kuin hyvin myös tämä otsikkomme.

Minua vetää makuuasentoon painovoima ja jonkinlainen kyvyttömyys hallita ajankäyttöäni ja hillitä itseäni. Usein puuhastelen kaikenlaista ja aika kuluu kuin varkain. Illalla olen itselleni vähän äkäinen: miksi en lähtenyt jonnekin päivällä, kun oli valoisaa.

Minulla on myös huono kunto ja kaikki retkeily on enemmän tai vähemmän äheltämistä. Kävelen hitaammin kuin muut, hengästyn ylämäkeen ja hikoilen. Naamakin punoittaa. Onneksi valokuvani näen vasta käsiteltyinä.

Ystävät ihmettelevät eräjormailua: ei mitään järkeä mennä jonnekin pusikkoon paleltumaan, roudaamaan ja olemaan peseytymättä. Yritän järkisyillä puolustaa valintojani, mutta muilla on kauniimmat ja siistimmät kodit ja elämä järjestyksessä, minä vain olen tämmöinen huithapeli, jolla on keittiön sohvalla teltta kuivumassa ja vielä helmikuussa viime vuoden pölykoirat pyörimässä nurkissa.

Joka kerta olen kuitenkin riemuissani kävellessäni metsässä, tarpoessani lumikengillä, sytyttäessäni nuotiota ja käydessäni maate telttaan, laavuun tai riippumattoon ja herään aamusella hyvillä mielin.

Metsässä osaan sekä suorittaa että lopettaa suorittamisen. Järjestelmällisesti teen aina samat rutiinit leirissä ja niiden sujumisesta tulee hyvä mieli. Sitten voin istua alas ja kerrankin olla vaan, nauttia raittiista ilmasta ja maisemasta.

En siis tiedä, miksi joskus kehtuuttaa, vaikka lopputulos mieltä hiveleekin.

//Anne

4 Replies to “Netflixiä ja retkeilyä x 2”

  1. Ei aina voi jaksaa tehdä asioita – vaikka ne olisivat kuinka mukavia. Rakastan tanssimista, mutta on hetkiä, jolloin ei tanssita yhtään. Samaten rakastan retkeilyä, mutta onhan se työlästä ja vaatii aika paljon energiaa, jaksamista ja keskittymistä. Siis ainakin sellainen rinkkapatikkaretkeily, joka vaatii ajatustyötä pakkaamisesta ja eväiden suunnittelusta suunnistamiseen ja telttapaikan valintaan asti. Sitten pitäisi vielä päästä perille, miten retkikohteeseen matkustetaan ja mitä se maksaa jne. Ei ole ihan helppoa, etenkään väsyneille aivoille! : D

    Kallonkutistajani olikin joskus vähän ihmeissään, kun avauduin siitä, miten paljon haluaisin lähteä vaellukselle, mutten vain jaksa, kun se on niin kuormittavaa, ja pelkään, etten sen jälkeen pysty enää viikkokausiin mihinkään, jos kuormitun liikaa. Hän eli kai täysin siinä käsityksessä, että retkeily on absoluuttisesti rentouttavaa ja energiaa palauttavaa.

    No, onhan se tietysti – mutta kun retkeillä voi niin monella tapaa. Ja onhan se itse patikointi aina tosi mukavaa, lataa akkuja ja laskee stressitasoa (paitsi tietysti jos eksyy tai varustus pettää tai sääolosuhteet käyvät uhkaaviksi), mutta rankka fyysinen suoritus on kuitenkin aina kuormittava, tapahtui se kuinka ihanissa puitteissa tahansa, eikä tuota ajatustyön ja muiden jaksamisponnistusten määrää sovi unohtaa. En siis suosittelisi ihan heti millekään omatoimivaellusreissulle lähtöä muillekaan burnout-toipilaille ensisijaiseksi harrasteeksi sairasloman alkumetreillä.

    Sen sijaan sellainen leppoisa haahuiluretkeily, joka ei vaadi oikeastaan mitään pakkaamista, suunnistamista, eväiden miettimistä, erikoisempia varusteita tai monimutkaista matkustusprosessia saati mitään etenemistavoitteita tai määränpäitä itse patikan aikana – sitä jaksan tehdä oikeastaan koska tahansa ja sitä voisin suositella väsyneimmillekin. Kunhan vain sohvalta ylös pääsee, nappaa jotain purtavaa kaapsta taskuun tai kipaisee lähikaupasta ja jaksaa maleksia tai muulla tapaa siirtää itsensä tuttuun lähiluontokohteeseen (lähimetsän reunaan, joutomaalle, rannalle, puistoon, mihin vain), ei siinä muuta tarvitsekaan. Etenee siellä, miten tykkää, tai pysyy paikoillaan. Havainnoi ja fiilistelee.

    Siinä retkeilyn muoto, joka vaatii niin vähän, että harvemmin jää mieluummin sohvalle, ainakaan jos joku kaveri on kiskomassa mukaan.

    (Tulipa taas pitkä kommentti. Miltei blogipostauksen mittainen.)

    Liked by 1 henkilö

  2. Ihan totta, Varpuslintu! Meillä joskus aiheuttaa kinaa se, kun mä olen ex tempore -lähtijä ja vaihdan suunnitelmaa lennossa, kun taas Heikki on erilainen, vaatii hyvää ennakkotietoa ja vihaa äkkikäännöksiä.

    Vaellus on kyllä työläämpi homma kuin lähiretki ja tosiaan ihan henkisestikin. Lähiretkille iso peukku!

    Tykkää

  3. Niin samaa mieltä. Tunnistin taas tekstistä(nne) itseni. Aina ei huvita. Ja jos raahautuu väkisin niin nauttii kuitenkin. Kyse on addiktista. Onneksi siihen ei ole vieroitushoitoja😁. Mene ulos ja pysy siellä. Voi kumpa joutuis taas pian ulkoruokintaan…

    Liked by 1 henkilö

    1. Addiktio, sepä se. Mä tajusin yhtenä päivänä, ettei kukaan retkeilypiirien ulkopuolinen oikein jaksa kuunnella mun juttuja. 😀 Ei se sillai haittaa, mutta ei mulla muitakaan juttuja ole!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s