Uintivaellusta Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Tervetuloa uusimman vieraskynämme Kaisan seikkailuun, sillä nyt saamme lukea raportin melko eksoottisesta harrastuksesta! Vai oletko sinä vaeltanut uimalla? //Anne

Kaisa Rikalainen on aloitteleva retkeilijä, jonka kompensoi eräilykokemuksensa puutetta herkästi syttyvällä innostuksella ja kokeilemisen palolla. Kaisa retkeilee maalla ja vesillä, puolison tai perheen kanssa. Joskus seurueessa tassuttelee myös kolmen koiran lauma.

Uintivaellusta Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Idea sai alkunsa siitä, että pidän niin paljon uimisesta. Uimisesta ja uskaltamisesta, vaikka en ole kummassakaan kovin kokenut vielä.

Uintivaellus saaresta saareen, saarissa jalkaisin patikoiden, evästäen ja luonnosta nauttien. Idea kasvoi ajatukseksi, sitten ääneen lausutuksi ehdotukseksi puolisolle. Ja viimein heinäkuussa 2016 toteutuneeksi ensimmäiseksi uintivaellukseksemme, josta kehkeytyi vertaistaan hakeva seikkailu.

Katselimme Arton kanssa lähivesistöjen karttoja etsien sopivaa vaelluskohdetta. Saarten tai luotojen pitäisi olla melko lähekkäin, jotta uintimatka ei olisi tekemättömän pitkä ja saarissa pitäisi saada liikkua vapaasti. Veneilyreitit eivät saisi halkoa uintietappeja, ettemme olisi vaarassa joutua yliajetuiksi. Kauniit maisematkaan eivät olisi pahitteeksi.

Retkikohteeksi valikoitui Etelä-Konneveden kansallispuisto, joka sijoittuu nimensä mukaisesti Konnevesi-järven eteläosaan, Rautalammin ja Konneveden kuntien alueelle.

Puisto on perustettu vuonna 2014 ja se on suosittu etenkin melojien ja muiden vesilläliikkujien keskuudessa. Miksei siis uintivaelluskin onnistuisi?

Retkipäivänä keli oli hieno! Aurinko paistoi lämpimästi, mutta ihan hellettä ei kuitenkaan ollut. Kesän aikana olimme treenailleet uintia huviksemme, mutta uintivaellusvarusteiden kanssa kerta olisi ensimmäinen. Yhtenä retken tarkoituksena olikin testata varusteita ja ottaa oppia tulevia uintivaelluksia varten. Sillä tokihan niitä lisää tulisi, vaikka ensimmäistäkään emme olleet vielä tehneet.

Lähtöpiste: Konneveden Rappaatlahti

Jätimme auton hiekkatien varteen levikkeelle, puimme märkäpuvut ylle ja sulloimme patikointivaatteet kuivapusseihin. Sitten vaan metsän läpi järven rantaa kohti.

Kyllä meitä jännitti, niin uuden äärellä oltiin!

Ranta oli luonnonsuojelualuetta, autio, kivinen ja liukas. Vesi oli kristallinkirkasta, mutta pohjan kivet olivat koskemattoman levän peitossa ja petollisen livettäviä. Äkkiä veteen mahalleen, jotta vaaraa liukastumisesta ei olisi. Ensimmäiset uintivedot ovat minulla aina jäykkiä ja haparoivia. Haukoin happea ja mietin, että enkö enää tätä osaakaan. Sitten alkoi sujua: käsiveto, käsiveto, hengitys. Matkalla oltiin!

Olimme pakanneet tavaramme vesitiiviiseen reppuun ja kiinnittäneet repun pieneen lauttaan. Tätä Arto vahvempana uimarina veti perässään. Minulla oli mukana avovesiuimareiden yleisesti käyttämä uintipussi, jossa kuljetin omat kenkäni ja jotain muuta pikkutavaraa. Kuljetussysteemi varmisti paitsi sen, että saimme mukaamme tarvitsemamme tavarat, myös näkyvyyden avovesillä. Lisäksi reppu ja pussi toisivat turvaa tarvittaessa ja tilaisuuden levähtää niiden varassa, mikäli uupuisimme jonkin uintimatkan aikana.

kaisa1

Ensimmäinen etappi: mantere-Aittosaari

Ensimmäinen uintietappi oli retken lyhin, sadan metrin luokkaa. Uimme mantereelta Aittosaareen ja rantauduimme jyrkänteen lähelle. Aittosaari on asumaton, eikä sinne ole rakennettu yhtään kesämökkiäkään. Saari muodostuu oikeastaan kahdesta saaresta ja niitä yhdistävästä kannaksesta. Ylitimme saaren jalkaisin – kävelymatkaa tuli alle puoli kilometriä – ja uimme kahden saaren välisen kannaksen vieressä. Saarten välissä oleva lahti oli kuin satumaailma: vesi hohtavan kirkasta, veden pinta täynnään ulpukan kelluslehtiä. Paikka oli kuin snorklaamiseen tehty. Vesi oli niin matalalla, että olisimme melkein voineet kahlata. Uiminenkin sujui ja etenimme määrätietoisesti, mutta kuitenkin varsin maltillista vauhtia.

Uidessani huomasin huuruisten uimalasieni läpi edessäni olevassa saaren kärjessä jotain valkoista.

Kummeliko? Rantautuessa sitä ei kuitenkaan enää näkynyt. ”Näitkö sä sen?” ”Joo, mutta missä se on nyt?” Arto huomasi mustikan varpujen seassa kasoittain valkoisia sulkia. Joutsenia!

Ja tuollahan ne, juoksevat varvikossa meitä säikähtäneinä karkuun. Kyllä näyttivät oudoilta ympäristössä, jossa on tottunut näkemään mustikkaämpäreitä ja pyllisteleviä poimijoita. Syövätkö laulujoutsenet mustikoita? Niitä niemenkärki oli sinisenään. Ainakin suosittu sulkimispaikka saaren kärki taisi olla.

Tulisalmen ylitys

Seuraavana vuorossa oli Tulisalmen ylitys. Neljänsadan metrin uintimatka, välillä mahdollisuus huilata luodolla puolivälissä. Suuntasimme kohti luotoa – tai siis Arto suuntasi sitä kohti ja minä taas pidin suuntiman Arton reppuun, joka kirkkaan keltaisena näkyi hyvin, vaikka lasit olisivat enemmänkin huurussa. Sää oli onneksi tyyni, eikä aallokkoa juurikaan ollut. Huonommalla kelillä läheisen Rääkänselän aallot olisivat tehneet uimisesta monin verroin vaikeampaa.

Määränpää: Rappaatsaari

Määränpäämme oli Rappaatsaari, josta puolet on luonnonsuojelualuetta ja puolet kansallispuistoa. Saari on osittain mökkiläisten asuttama. Alun perin olimme ajatelleet jatkavamme matkaa aina Pieneen Rappaatsaareen saakka, missä perimätiedon mukaan on yksi Etelä-Konneveden kauneimmista taukopaikoista. Pieni Rappaatsaari on kuitenkin tätä nykyä mökitetty, eikä sinne ulkopuolisella vaeltajalla ole enää asiaa.

Rappaatsaaren rannassa vaihdoimme yllemme patikkavaatteet ja sulloimme märkäpuvut vuorostaan kuivapusseihin, etteivät ne kastelisi kaikkea muuta tavaraa repuissa. Aiemmat lyhyet kuivan maan osuudet olimme kävelleet märkkärit päällä. Yksi uintivaelluksen hienoista puolista on se, että uidessa käytetään enimmäkseen käsiä ja patikoidessa taas jalkoja. Näin ollen molemmat raajat saavat levätä vuorotellen. Noin niin kuin periaatteessa siis. Vaikka olimme tehneet matkaa jo hyvän aikaa, jalat tuntuivat vielä aivan freeseiltä ja ajatus patikoimisesta hyvältä.

kaisa

Kävelimme umpimetsässä saaren halki Isokaarteena tunnettuun lahteen.

Lahdesta näkymä seuraavaan niemeen oli huikea! Jylhä, suoraan vedestä nouseva silokallio. Upea taukopaikka. Oli helppo kuvitella, miltä ikiaikainen auringon lämmittämä peruskallio tuntuisi posken alla.

Jälkeenpäin mietimme useaan kertaan, miksemme tuossa kohdin muuttaneet suunnitelmaa ja lähteneet kallion suuntaan. Se olisi ollut käymisen arvoinen paikka. Isokaarteesta kuitenkin lähdimme alkuperäisen suunnitelmamme mukaan kulkemaan rantaa pitkin pohjoiseen ja etsimään sopivaa taukopaikkaa.

Maasto oli puolimetristä varvikkoa ja havumetsää. Maapohja oli kova, mutta kulku oli vaivalloista. Edellisvuosien myrskyt olivat kaataneet saaressa puita itä-länsi-suuntaan eli tietysti juuri meidän etenemissuuntaamme nähden poikittain. Oli nälkä, väsymys ja kuuma ja jano. Sanomattakin selvää, että aloin mielessäni napisemaan ja taisin muutaman sanan ilmoillekin päästää.

Tännekö asti piti tulla tarpomaan varvikossa ja kiertämään loputon määrä puunraatoja?

Yhtäkkiä huomasin liikettä mättään kupeessa. Se on kyy, apua! Huusin ja jähmetyin kauhusta. En ollut koskaan aiemmin nähnyt kyytä metsässä, vaan aina tien pientareella.

Toden teolla säikähdin, kun tajusin, että ampiaisen pistolle hurjasti allerginen Arto oli pari sekuntia aiemmin huomaamattaan kävellyt kyyn editse. Ajatukset lentoon kuin lintu:

Miten pystyn kantamaan kyynpureman saaneen miehen pois saaresta? Entä jos kyitä on enemmän ja astun vahingossa sellaisen päälle? Mitä jos käärme puree meitä molempia? Ja jos puhelin olisi uidessa kastunut, emmekä saisi apua hälytettyä.

Puolireiteen ulottuvassa ryteikössä maapohjaan oli mahdotonta nähdä. Siinä sitä kuitenkin oltiin, varvikon keskellä, ja matkaa oli jatkettava eteen tai takaisin päin. Mietimme, siirtyisimmekö veteen ja uisimme rantaviivan myötäisesti taukopaikalle saakka. Päädyimme kuitenkin jatkamaan jalkaisin, joskin kopistellen maata poimimillamme puunkarahkoilla. Jospa se pelästyttäisi mahdolliset matelijat ja selviäisimme retkestä hengissä.

Lounastauko

Rappaatsaaren pohjoisimpaan kärkeen toppasimme tauolle kalliolle. Teimme ruokaa ja lepuutimme jäseniämme. Olin retkeilyperiaatteiden mukaisesti kuivannut meille keittoainekset: jauhelihaa, perunaa ja juureksia, jopa tomaattipyrettä. Keitosta tuli makoisa ja söimme nälkäämme hyvällä halulla. Käärmeen kohtaamisen aiheuttama jännitys suli mielestä auringon lämmittämällä kalliolla.

kaisa-3

Teimme ensimmäiset havainnot toisista ihmisistä pienen veneretkueen ajellessa järvellä. Ihme kyllä muita venekuntia emme olleet nähneet, vaikka keli oli kaunis ja kesälomasesonki parhaimmillaan. Ei valittamista, meille moinen rauha ja yksityisyys kelpasivat.

Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit. Suomalaista havumetsää, avokallioita, keloja ja luotoja. Puhdasvetinen tyyni järvi, lokit taivaalla, muurahaiset pajun varrella. Mahtaako ihmissilmä ja -sielu tottua ja turtua, jos moisia maisemia saisi päivittäin katsella? Vai vieläkö ne tuttuinakin koskettavat samalla lailla ja sävähdyttävät sisintä?

Paluumatka

Aikamme levättyämme lähdimme jatkamaan matkaa. Paluumatka alkoi. Aluksi patikoimme Rappaatsaaren länsirannikolle, josta pääsisimme uimalla Aittosaareen ja edelleen mantereelle. Maasto oli edelleen vaikeakulkuista. Polkuja ei ollut, pelkkää ryteikköä ja varvikkoa sekä myrskynkaatoja. Emme voineet kulkea rannassa, sillä siinä mökkitontit olivat siellä tiheässä. Rymysimme syvempänä metsikössä ja yritimme pysyä suunnilleen samalla korkeuskäyrällä ja päästä siten vähän helpommalla etenemisessä.

Ja sitten, juuri siinä, missä olisi hyvä askeleenpaikka: musta kyy kauniilla kerällä auringossa lämmittelemässä. Miten paljon olimme niitä ohittaneet huomaamattamme? Montako kohtaamista on vielä edessä, ennen kuin olemme turvallisesti omassa kotona? Nyt äkkiä rantaan, jotta päästäisiin uimaan ja siten eroon puremavaarasta. Hengellämme (tai Arton hengellä) emme halunneet leikkiä.

Tulisalmen ylitimme takaisin päin tullessa hieman eri reittiä pienellä luodolla hetken leväten. Lintujen pesämäaikaan ei uintivaeltajan tule luotoja lähestyä. Tälläkin luodolla oli ollut vesilinnun, luultavimmin jonkin lokin, pesä. Nyt luoto oli kuitenkin jo autio ja saatoimme siinä hetken huilata. Kyseessä oli retken pisin uintiosuus, matkaa tälle etapille tuli reilu kilometri.

Joutsenten sulkimisniemessä levähdimme vain hetken rantakivillä ja jatkoimme Aittosaaren rantaan. Aittosaaressa kyyt olivat edelleen kirkkaana mielessä ja lisäksi olimme saaneet seuraksemme sankan hyttysparven. Päätimme lyhyen maalla taivaltamisen jälkeen siirtyä vesielementtiin niiltä turvaan. Päätös kannatti, sillä Aittosalmessa kalliojyrkänteet kohosivat suoraan vesirajasta. Kyllä kelpasi niiden vierestä kapeassa salmessa uida!

Uidessa ympäristön näkee aivan veden pinnan tasolta.

Kokemus on vielä hienompi kuin meloessa, jolloin kanootista katsoen pääsee jo aika lähelle. Uidessa näkee vuoroin veden alle ja päälle. Vedestä nousevat kalliot olivat näkemisen arvoiset. Vesikasvit eivät katkenneet veden pintaan, vaan jatkuivat aina pohjaan saakka. Salmen molemmin puolin kohoava jylhä metsä sai olon tuntumaan lähes pelokkaan kunnioittavalle. Mitään vastaavaa en ollut koskaan aiemmin kokenut. Uintivedot hidastuivat, oli annettava katseen kiertää vielä kerran puolelta toiselle, koettava vielä kerran olevansa keskellä tätä maisemaa.

Takaisin lähtöpisteessä!

Lopuksi rantauduimme suunnilleen samaan kohtaan, mistä retken alussa lähdimme liikkeelle. Arto sai suunnistettua suoraan autollekin. Vaihdoimme märkkärit siviilivaatteisiin ja muutuimme ulkoisesti uintivaeltajista tavallisiksi kesälomalaisiksi. Koettuna oli kuitenkin jotain ikimuistoista, olimmehan tiettävästi ensimmäiset Etelä-Konneveden kansallispuistossa uimalla vaeltaneet.

satelliitti

Takana oli ensimmäinen uintivaelluksemme, joka oli tarjonnut meille sekä nautintoa että jännitystä. Kokemuksen ajatteleminen salpasi hengityksen. Toki mielessä oli myös kiitollisuus hengissä selviytymisestä, vaaroista huolimatta. Me tehtiin se!

Uintivaelluksen idea on yksinkertainen ja se voi ajatuksena tuntua täysin järjettömältä. Miksi nähdä vaivaa ja roudata mukana kahden erilaisen elementin vaativia varusteita? No, koska se on lähes järjettömän hauskaa! Koska siinä saa kokea samalla reissulla parhaat palat sekä vedestä että maalta. Koska uidessa on kirjaimellisesti osa järveä ja patikoimalla pääsee sinne, minne tie ei vie. Ja tietysti koska uskallan ja koska voin!

Kyseessä oli varusteiden testausreissu ja myöhemmin kerronkin teille siitä, millä varusteilla retken teimme. Vaikka kyseessä olikin lyhyt päiväretki, hieman päänvaivaa aiheutti se, että varusteet oli tosiaan kuljetettava mukana paitsi kävellessä, myös uidessa ja vedessähän tunnetusti yleensä kastuu. Märillä kengillä kulkiessaan saa helposti rakot kantapäihin, eikä vettä valuva vaatetus innosta patikoimaan. Tehtävä ei kuitenkaan ollut mahdoton ja myöhemmin kirjoitan siitä, miten me asian ratkaisimme.

2 thoughts on “Uintivaellusta Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Add yours

  1. Olipa mielenkiintoinen kirjoitus itselle täysin uudesta lajista, josta olen vain kuullut.
    Seuraavaa juttua odotellen!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

Reppu ja reissumies

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

LUONTOHAASTE

Tartu haasteeseen ja lähde kanssamme seikkailulle Suomen luontoon!

Lähierä™

Luonto on lähellä

Paula's photo

Photos and about photography in Jyväskylä

A Blog About Adventure

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

An Englishman in Finland: Blog

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Metsän suloisin paikka - Skogens ljuvligaste plats

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Pilkunviilaaja(ko)rento

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Yhteiskuntakriittinen puolue

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Elämäntapana Elämä

Kiivetään vuorille, juostaan alas, matkustetaan maailman ääriin.

Daphnion

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Tassut trailille

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Travellover

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Likely Gone Hiking

Moments from near and far

Polku

Outdoor Life Above the Arctic Circle

Reppu ja Reissumies Backpacker's Backpack

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Putkiaivomies ~ luonto kutsuu.

Retkeilyblogi suurella sydämellä.

Sinisen repun kirous

Hyvin pitkälti retkeilyä, ulkoilua, luontoaiheita, kaikenlaista näpertelyä ja kokeilua - ja joskus jotain muutakin!

Backroad Balkans

Never Stop Exploring

Reppuretkiä

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

huippuretki.fi

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

Naisretkeilyn koko kuva

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

TIMOANTTALAINEN.COM

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

KEAN RETKI

Kaupunkilaisneito etsii luontoaan

Ylämäki

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

suski.pictures.fi

retkihetkiä arjen seassa nautittavaksi

%d bloggers like this: