Uudenvuodenlupaus vuodelle 2017

Pelkäätkö pimeää?

Minä pelkään pimeää ja metsää ja pimeää metsää sitten tuplasti. Eihän se ole neljän seinän sisässä mikään ongelma, mutta kun lähdin esimerkiksi yökuvausreissulle kavereitten kanssa, olin pienessä hätäännyksessä ihan koko reissun.

Kokemus ei sisältänyt äkillisiä ääniä eikä törmäämistä karhuihin, joten pidettäköön sitä ensimmäisenä onnistuneena siedätyskertana, mutta entäs jatkossa?

Minähän ajattelin, että 2016 on aika yöpyä ulkona teltassa ekaa kertaa talviolosuhteissa. Varusteet oli kunnossa, mutta psyykkinen puoli prakaa!

Ei nimittäin ole talvella paikkaa, jossa olisi valoisaa koko vuorokauden, ellei omaa pihaa lasketa. En tosin uskalla laittaa telttaa taloyhtiön pihalle edes harjoittelun vuoksi, koska meidän talossa on vähemmästäkin vedetty herneitä nenään.

Olimme kuin olimmekin yötä ulkona viime talvena ja tänä syksynä öitä ulkona on kertynyt jo enemmän. Kuitenkin pimeys vähän pelottaa, siis teltan ulkopuolella ollessa.

Toissavuonna otin haltuun korkeiden paikkojen kammoani.

Sen kanssa meni vähän överiksi ja sitten se vain loppui kuin seinään, kun katsoin alas Yosemiten kansallispuiston Glasier Pointin näköalatasanteelta. Se taitaa olla korkein paikka, missä olen käynyt, jos ei lentokonetta lasketa.

Tuon reissun jälkeen en ole kokenut enää sitä jalat veteliksi vievää huimausta tai halua heittäytyä mahalleen makaamaan, kun reuna lähestyy.

Vuonna 2017 aion peitota pimeän pelkoni. Aion sitkeästi liikkua pimeässä, iltalenkillä ja yöpyen ulkona, kunnes pimeästä tulee ystäväni.

//Anne

7 vastausta artikkeliin “Uudenvuodenlupaus vuodelle 2017”

  1. Oman mielen kun hallitsee, niin hallitsee ainakin osittain jo pimeän pelkoakin. Tsemppiä! 🙂
    Itse lupasin kiertää Pohjois- ja Etelä-Savon luontohelmet 🙂

  2. Olipa ajatuksia herättävä postaus! Itse nautin pimeästä niin suuresti, etten ole tullut ajatelleeksi, että se voi jonkun mielestä tuntua myös pelottavalta. Käyn usein iltaisin pimeällä metsätiellä lenkillä ilman valoa. Silmä tottuu aika nopeasti sen verran, että erottaa siluetteja; reitin ja puut. Kun sen enempää ei näekään, se on kuin meditaatiota: silmät ja korvat lepäävät lähes täysin, ja pää kevenee. Silloin tuntee metsän tuoksun kunnolla ja kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka ihanalta raikas ilma ja vaikka pieni tihkusade tuntuu iholla. Metsässä en osaa pelätä mitään, ihmistasutuksen keskellä pelkään vaikka mitä, valoisallakin 😀 Toivotan sinulle paljon onnea, uskon että tulet nauttimaan pimeästä luonnosta kun oivallat sen ihanuuden!

    1. Hei Jonna! Kuvaat tosi kauniisti pimeydessä viihtymistä. Nämä pelothan ovat vain ajatuksissa ja ajatuksen kääntäminen myönteiseksi helpottaa jo pelon voittamista. Kiitos ihanasta kommentista!

  3. Minäkin pelkään pimeää. Mielikuvitus lähtee sekunneissa lentoon. Onneksi pelko hälvenee heti kun on seuraa. Myös valokuvaamiseen keskittyminen auttaa. Juurikin iltaiset piipahdukset teltasta vessa-asioille ovat tosi epämiellyttäviä. Saati sitten, jos yöllä herää siihen että joku eläin rapistelee teltan ulkopuolella. Rakastan kuitenkin retkeilyä niin paljon, että koitan vaan kestää ja totutella.

    1. Totuttelu taitaa olla ainoa pysyvä tapa, tai itsensä hämääminen. 🙂 Kiitos kommentista, minusta tuntuu myös, että mielikuvitus on ihan liian nopsa, kun jossain rapsahtaa!

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.