Villiä melskettä, korvia ja tassuja: Grönlanti, osa 2

Vieraskynämme Anna kertoo matkastaan Grönlantiin.

Aamu valkeni usvaisena, mutta aurinkoisena ja ulkona oli parin asteen pakkanen. Tästä tulee hyvä päivä, on vuorossa koiravaljakkopäivä.

Sisimiutissa turistiajoa on hyvin niukasti tarjolla, joten pääsimme paikallisten metsästäjien kyytiin. Koiratarhat sijaitsivat kaupungin ulkopuolella ja saimme lyhyet ohjeet, mistä oma kuskimme löytyy.

Kävelkää tien päähän, käännytte vihreän kopin kohdalta vasemmalle, sen jälkeen näette ison kiven ja siellä lähistöllä kuskinne pitäisi odotella.

Ei siis ollut suuria mainoskylttejä eikä vilkkuvia väriopasteita, ei.

 

Meitä oli opastettu siitä, miten valjakkokoiria lähestytään ja miten reessä käyttäydytään. Tämä oli tarpeen, koska suurin osa kuskeista ei puhunut muuta kieltä kuin grönlantia. Ilman lupaa vetokoiria ei saanut silittää tai osoittaa niille mitään huomiota. Valjakoissa koiria oli 8-16, omassamme oli 14 koiraa. Koirat ovat grönlanninkoiria.Meidän kuskimme oli 19-vuotias metsästäjä, jota mainostettiin hurjapäänä, eikä meillä ollut yhteistä puhekieltä, joten elekielellä mentiin.

Valjakkoajo Grönlannissa eroaa melkoisesti Suomessa kokemastani. Koirat ovat ns. viuhkavaljastuksessa, jossa valjaista lähtevät nailonnarut rekeen. Reki on kokopuinen ja raskas, valmistuksessa ei ole käytetty lainkaan metalliosia tai nauloja. Jarruna toimi kaksi paksua nailonköyttä, jotka laitettiin tarvittaessa jalaksen alle. Kuskilla oli ”raippa”, jolla hän ohjasi koiria oikeaan suuntaan, mikäli sanalliset ohjeet eivät tehonneet, tai lisäämään vauhtia esimerkiksi ylämäissä.

Koirat odottivat malttamattomana liikkeelle lähtöä ja olivat selvästi tyytyväisiä päästessään matkaan.

Saimme ohjeen olla reen kyydissä kaikissa tilanteissa, ylämäessäkään ei saanut nousta pois kyydistä. Tätä neuvoa rikoimme kuitenkin, yhteisymmärryksessä kuskin kanssa, useasti, koska ylämäet, joita reissulla menimme olivat lähes pystysuoria ja mielestämme oli helpompi kävellä ne, kuin antaa koirien vetää. Vauhdin lisääntyessä täytyi kuitenkin osata hypätä ajoissa takaisin reen kyytiin.

Kevät oli tänä vuonna Grönlannissa aikaisessa ja lumitilanne aiempiin vuosiin nähden niukempi, mutta edessämme olisi 25 kilometrin pituinen matka. Jo alkutaipaleella kuskimme joutui hakemaan hyvää ajolinjaa lammen jäällä, joka näytti uhkaavan pettävältä. Hyvä linja löytyi, mutta jää petti hieman alta ja reki hörppäsi vettä meidän jalat kastellen. Retkiporukastamme yksi valjakko upposi täysin jäihin paluumatkalla, mutta tässäkin oli onnellinen loppu.

Maisema ympärillämme veti hiljaiseksi: upeat vuoret, auringonpaiste ja erämaan hiljaisuus, moottorikelkkoja ei seutukunnalla juurikaan ollut. Varsinaisia ajouria ei ollut, joten välillä reki upposi pehmeään lumeen.

Pidimme pidemmän lepo-, huolto- ja evästauon upeissa maisemissa. Näistä kuvat puhukoon puolestaan.

Päivän kokemukset olivat ristiriitaiset: upea, karu luonto ja mahdollisuus kokea hyvin alkukantainen tapa ajaa koiravaljakolla. Rehellisesti sanottua, minun oli kuitenkin hyvin vaikea tottua tähän grönlantilaiseen koiravaljakkoajoon. Koirat sotkeutuivat naruihin usein ja ajattelin, että nyt se on koiraparan tassujen menoa. Hyvin koirat kuitenkin selvisivät narusotkun keskeltä taas juoksemaan.

Reen paino myös hirvitti minua, lähinnä säälin koirien taakkaa. Pehmeällä nuoskalumella ilman ajouraa reki kulki melko tahmeasti eteenpäin. Ajoittain menimme lumettomien nyppylöiden yli vain kovalla vauhdilla.

Näin massiivisella reellä on toki oma tarkoituksensa. Metsästäjät metsästävät hylkeitä ja myskihärkiä, jotka painavat satoja kiloja. Erämaasta on pitkä matka, joten suurenkin saaliin on mahduttava rekeen. Puisen reen puolesta taas puhuvat suuret lämpötilaerot sekä se, ettei maastossa ole valmiita ajouria, jolloin reen tulee kestää kivikoiden/nyppylöiden ylitykset ja puuhan joustaa.

Nuoresta iästään huolimatta kuskimme valitsi ajoreitit viisaasti ja kohteli koiriaan nätisti. Koirat olivat hyväkuntoisia ja niistä pidettiin selvästi huolta. Koirat olivat sosiaalisia ja halusivat tehdä kanssamme tuttavuutta. Kuskimme antoi tähän luvan ja saimme rapsutella ja kiittää koiria matka aikanakin. Selvästi kuitenkin näkyi se, että koirat olivat puhtaasti työkoiria.

Tämä päivä oli yksi tunteita herättävimmistä reissupäivistä.

//Anna Laakso

Anna Laakso on numeerisesti keski-ikäinen retkeilyn sekakäyttäjä, joka tankkaa energiaa lähiretkeilystä ja uskaltautuu välillä kauemmaksikin maailmaa ihmettelemään. Retkikuntaa täydentävät Kartanlukija ja Tassuväki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s