Älä panikoi

Koska koko tämän blogin ajatus on olla aloitteleva retkeilyblogi ja tykkään pitää meidät inhimillisinä ja keskustelun vilkkaana, kirjoitan mielelläni myös meidän tekemistä virheistä ja siitä, miten olemme oppineet niistä. Kantapään kauttakin voi oppia!

Kesäretkemme Leivonmäen kansallispuistoon on nopeasti kirjattu muistiin jälkipolville:

Ajoimme parkkipaikalle. Kannoimme tavarat Lintuniemen leiripaikalle ja kokosimme teltat. Pojat halusivat ekana mennä uimaan. Heikki sai astmakohtauksen ja oli hukkua. Ensiavun kautta kotiin.

Mitä suunnittelimme

Oli tarkoitus olla Jyväskylän rallihumua paossa pari yötä uudessa teltassa Leivonmäen kansallispuistossa, käydä Joutsniemessä ja Soimalammen laavulla ystävämme Roopen kanssa. Halusin myös kerätä kesäöitä 100 yötä ulkona -haasteeseen.

Mitä tapahtui

Tapahtui kuitenkin klassinen ”eihän tuonne saareen ole pitkä matka” -arviointivirhe. Heikillä on hyvä kunto ja hän on treenannut tosi paljon viime aikoina, mutta hänellä on myös astma. Astma ei ole juurikaan oireillut muutamaan vuoteen ja lääkkeetkin ovat mukana lähinnä varmuuden vuoksi.

Hän sai hengenahdistusta ja ehti hörpätä vettäkin ja rantautuessaan saarelle yski ja oksensi.

Tein virheen ajattelemalla ”mitä jos en jaksakaan?” – eli nopeasti pahentuvan astmakohtauksen lisäksi aloin panikoimaan. Lyhyesti, ilman Roopea en olisi tässä. En ole koskaan pelännyt niin paljon. – Heikki

Takaisin siinä kunnossa ei uimalla päässyt, joten kaverimme Roope, joka enemmän harrastaa uimista, tuli yksin takaisin, haimme apua kodalta ja kodalla ollut pariskunta haki Heikin pois saaresta kanootilla.

Sattumalta leirintäalueella oli telttailemassa lääkäri, joka tuli tarkistamaan Heikin olotilan ja antoi myös ohjeita astmalääkkeen käyttöön liittyen: tällaisessa tilanteessa siitä voi ottaa useamman hönkäisyn. Hönkäisyt eivät kuitenkaan lievittäneet Heikin olotilaa, vaikka istuimme rauhoittumassa ja lämmittelemässä nuotiolla. Koko juttu oli tapahtunut hämärän aikaan ja tehdessämme lähtöpäätöksen alkoi olla pimeää, mutta purimme Roopen kanssa kahden lyhdyn valossa leirin ja jaoimme Heikin kamppeet tasan, toimien kahtena kamelina. Astmapotilasta ei kannata rasittaa kohtauksen jälkeen, varsinkin jos on riski että keuhkoihin on joutunut järvivettä, joten hitaasti vaapuimme 1,2 kilometriä autolle. Kotimatkalla autossa uimarit jo nuokkuivat hieman, minä kuskina vähemmän. Koiran ollessa mukana teimme järkiratkaisun: pojat menivät ensiapuun viihdyttämään itseään rallien raadollisimmalla puolella ja minä menin viemään haukun ja kamppeet kotiin.

Tarkkailu, ytäkämmät astmalääkkeet ja keuhkokuvaukset saatiin päätökseen viiden jälkeen aamusella ja uimarit palasivat taksilla kotiin. Lauantaina olimme kaikki kuin pahimmassa krapulassa, vaikka alkoholin nauttiminen ei ollut kuulunut ollenkaan ohjelmaamme edellisenä iltana. Valvominen, se on kyllä myrkkyä. Sunnuntaina saimme jo sen verran nenäämme ulos asunnosta, että kävimme kiertämässä Sippulanniemen luontopolun ja lähdimme illalla myös uutta telttaa kokeilemaan ulos, se kun oli jäänyt siellä Leivonmäellä se uudessa teltassa nukkuminen haaveeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Mitä sitä mennyttä kelailemaan – vai onko siitä hyötyä?

Heikki vaikutti pari päivää tapahtuneen jälkeen säikyltä, kuin olisi huolissaan tai tuntisi keuhkoissaan ylimääräistä hölskyntää. Hän lähti Sippulanniemen luontopolulle ja yöksi telttaan, mutta oli vähän väsyneen oloinen välillä. Pelkäsin, että retkeilyharrastus oli nyt sitten tässä, ei enää koskaan mihinkään. Luonto kävi liian lähellä. Juttelimme asiasta aika vähän, mutta Heikki joutui kertomaan muille monta kertaa uudestaan, mitä tapahtui ja ehkä tällä tapaa hieman pääsi yli tapahtuneesta.

Itse jäin miettimään vielä omaa osuuttani, sillä reagoin omalla tavallani: ei tunneryöppyjä, vaan asiallista toimintaa. Vaikutin varmasti jopa hieman kylmältä, mutta se on oma tapani hoitaa pelkoani ja toisten pelkoa: mitä sitä lietsomaan. Tuntui, että ehdin minä itkeä tätä asiaa myöhemminkin ja minähän olin laiturilla kuivat vaatteet päällä, ei minulla ollut hätä. Jos jonkun olisi pitänyt minua rauhoitella, olisi tilanne ollut vain kaoottisempi. Jos olisin vaikka hyökännyt mukaan kanoottiin, olisin vaarantanut muidenkin kuivat vaatteet. Kun tilanne rauhoittui ja on nyt kokonaan ohi, tuntuu typerältä alkaa vollottamaan. Vieläkin tosin analysoin ja mietin, miten olisin voinut toimia tai esimerkiksi estää tapahtuneen (en varmaan mitenkään kovin helposti, enhän itsekään ajatellut saareen olevan pitkä matka).

Onko teille sattunut läheltä piti -tilanteita tai onnettomuuksia retkillä? Miten olette päässeet tapahtumista yli vai pyöriikö tapahtunut mielessä pitkiäkin aikoja?

Ja loppuun vielä yksi itsestäänselvyys: älkää ikinä uiko lähisaareen, kun se on niin lähellä. Se on aina kauempana kuin miltä näyttää.

//Anne

P.S. Leivonmäellä on käyty ennenkin, mutta talvella.

4 Replies to “Älä panikoi”

  1. Huh huh. Ei sitä ikinä ajattele, että juuri omalle kohdalle sattuu mitään. Ehkä juuri siksi, ettei ole vielä sattunut mitään. Tänään ampiainen pisti polveen, kun juuri ajattelin, että ”eihän ne nyt turhaan pistä”. Hyvä kun muistutatte ja kirjoitatte avoimesti myös näistä riskeistä, mitä toki sisältyy elämään oli sitten luonnossa tai kaupungin kaduilla.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos! Pyrimme kertomaan myös epäonnistumisista, että muut ehkä oppisivat niistä ilman omanapaista kosketusta. 🙂 Ja siis jotenkin tuntuisi hölmöltä kertoa vain aurinkoisista päivistä. Tähän hommaan kun kuuluu kaikenlaisia päiviä.

      Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Koskikaran zen – Rinkkaputki
  3. Päivitysilmoitus: Hakekaa paarit! – Rinkkaputki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s