Kalliot vain jyrkkenevät – Halsvuori, osa 1/2

Earth Hour viime lauantaina houkutti meitä ulkoilemaan vielä iltasellakin ja lähdimme hieman soitellen sotaan, valon jo vähetessä.

Päivällä olimme käyneet jo yhden luontopolun kiertämässä, mutta koska energiaa retkeilyyn tuntuu nyt olevan tuplasti, miksipä ei hieman lisää kohteita!

Pikainen googlettelu lähialueen retkipaikoista tuotti montakin uutta kohdetta listallemme kesän varalle, mutta melko lähellä Jyväskylää sijaitseva Halsvuori valikoitui iltakohteeksi tällä kertaa.

Google Maps löytää Halsvuorentien, joka on hyvä suunnanantaja, mutta perille päästyä huomasimme Halsvuorentien olevan vain kävelyyn kelpaava, tai oli joku siitä moottorikelkalla mennyt, mutta ei autolla.

Itse kalliot jäivät Leppäveden suunnasta lähestyttäessä Halsvuorentien risteystä oikealle puolelle.

Kohdetta ei ole mitenkään merkitty eikä sinne mennessä ole kylttejä. Lähestymisohjeet löysimme lukemalla tämän Retkipaikan jutun ja Google Mapsiin syöttämällä ”Halsvuorentie”.

Käännyimme ja etsimme paikkaa autolle tien varresta ja hiekkamonttujen kyljessä olikin vähän tilaa jättää auto parkkiin.

Halusimme nähdä kalliot alhaalta päin, joten kävelimme tuolle Halsvuorentielle. Moottorikelkan jälkeä kävelimme pienen lammen ohi ja kaarsimme metsään oikealle, valmiille jalanjäljille. Kohde on ilmeisesti hyvin tiedetty, koska kävijöitä on riittänyt.

Alkoi pimetä toden teolla, mutta se ei meitä haitannut, olimmehan päättäneet jo olla pelkäämättä pimeää. Senkin olimme sopineet jo ennalta, että käymme katsastamassa kalliot päiväsaikaan uudelleen. Tällä kertaa olikin tarkoitus ottaa vain pari tähtikuvaa Earth Hourin kunniaksi.

Halsvuoren hopeakaivoksella

Näissä kuvissa on oma valaistunut tunnelmansa lähinnä teknisistä syistä (pitkä valotusaika ja suuri aukko), vaikka paikan päällä tuntui, ettei näe oikein kunnolla otsalampullakaan saati ilman. Silmät tottuvat pimeään hetken päästä, joten omaa tilannettani huononsi varmasti se, etten sammuttanut otsalamppua kuin pieniksi hetkiksi.

Edelleen olin varma lähestyvistä metsän pedoista ja murhaajista, ja mielestäni otsalamppu on niitä vastaan tehokas ase.

Kuten edellisellä retkellämme Hitonhaudalle, täälläkin tuli itselle hyvin pieni olo. Itselläni on pienestä pitäen ollut väkevä rakkaus isoihin kiviin. Haluan painaa poskeni vastaan viileää ja karheaa pintaa, olen keräillyt kiviä matkoiltani ja mielestäni materiaalina graniitti hakkaa timantit mennen tullen.

En koskaan unohda sitä hetkeä, kun olen alakouluikäisenä Porvoon Emäsalossa kävellyt kallioista rantaa ja kiivennyt ison kiven päälle ja mereltä puuskittain puhaltava tuuli on tehnyt kaikkensa kaataakseen minut, silloin heiveröisen pienen tytön.

Olen kai enemmän kivenhalaaja kuin puunhalaaja. Kiipeilyä en silti ole koskaan harrastanut, mutta täällä Halsvuorella sellainenkin hinku tuli, että josko sitä joskus lähtisi tuota pystysuoraa pintaa ylöspäin kapuamaan.

Kertynyt elopaino ja puuttuva notkeus ehkä toistaiseksi pitävät minut ulkosalla maan tasalla, mutta sisätiloissa olen jo kivunnut pitkin seinää. Halsvuorella on koukkuja pitkin seinämää ja käsittääkseni paikka on suosittu kiipeilykohde.

Tätä kirjoittaessani olemme jo käyneet päiväsaikaankin vuorenvalloituksessa, joten siitä luvassa juttua loppuviikosta! Kannattaa tykätä meistä Facebookissa/ seurata meitä Twitterissä/Instassa, jolloin saat kätevästi tiedon uusista kirjoituksistamme heti niiden ilmestyttyä!

//Anne

One Reply to “Kalliot vain jyrkkenevät – Halsvuori, osa 1/2”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s