Esittelyssä Anne Sulander – useimmiten jarruja vailla

Sillä viisiin töhinällä tuli itseopiskeltua somessa markkinoimista, että ennen julkistamispäivää oli Facebook, Twitter ja Instagram ennakko-odotuksilla täyteen ladattu aika monen tykkäilijän ja seuraajan voimin. No mitäs täällä sitten on odottamassa?

Tämä on blogi siitä, mitä tapahtuu, jos kesken ihan hyvän elämän sekaantuu uuteen harrastukseen ja sen takia pistää puoli elämää uuteen uskoon. Olemme aloittelevia retkeilijöitä eikä se ole tapahtunut mitenkään luonnostaan ja vaivatta. Luontainen olomuoto huutaa jäämään sohvalle ja syömään jäätelöä, mutta jos liikunta tehdään miellyttäväksi, sitä tapahtuu omakohtaisten tutkimustemme mukaan enemmän.

Blogia pitää kaksi, Anne ja Heikki, Heikki ja Anne, hassun imelästi on meidät uudelleenkin nimetty: Ankki. Tämä teksti kertoo Annesta eli kynästä, ja sittemmin toinen juttu kertoo Heikistä eli kamerasta.

 

———

Olen Anne, 35-vuotias intoilija. Minusta oikein paistaa keskittymiskyvyttömyys ja ja hulluus.

Minun on todella vaikea ymmärtää, että aina en saa mitä haluan ja toisaalta pelkään, etten osaa enkä onnistukaan, jos vaikka tilaisuus kolkuttaisi ovelle. Nykyisin koen olevani onnistuja perustuen kokemuksiin tilanteista, joissa olen suorastaan loistanut ja vienyt voiton kotiin, aiemmin olin usein keskeyttäjä, epäonnistuja ja häviäjä alikehittyneen itsetuntoni mukaisesti.

Kerron teille joskus onnellisuuden tunteen aiheuttavan salaisuuden, mutta sen aika ei ole vielä.

Olen kiinnostunut paitsi lähes kaikesta maailmassa, erityisesti retkeilystä, kemikaalipihistä elämäntavasta ja asioiden/ihmisten kehittämisestä. Näistä kaksi ensimmäistä ovat vakioaiheitani täällä blogissa ja ainakin itsensä kehittäminen taitaa liittyä enemmän päivätyöhön Soneran teknisessä asiakaspalvelussa.

Pienenä minä asuin maalla, omakotitalossa, joka oli vanha kauppa, mutta taitavan isäni remontoima eikä kauppaa olisi enää entiseksi kaupaksi tiennytkään paitsi kyläläisten mielessä vaan. Metsää oli ympärillä ja Manta-myrskyn aiheuttamia kaatuneita puita, tiedättekö ne juuret pystyssä makaavat? Sellaisissa koloissa leikin, kunnes kiellettiin: ne kun aikuisten mukaan voivat pompata takaisin pystyyn! Tieteellisen selityksen sain: siinä kaatuneessa puussa on jännitteitä.

Hohhoijakkaa, siinä minua juksutettiin, tietynlaista huumoria kun en vielä tänä päivänäkään ymmärrä ensikuulemalta ja se vähän hävettää, olenhan muuten kohtalaisen älykäs.

Koulussa edes kiusaamisen myötä en ymmärtänyt lopettaa kaiken maailman pälpättämistä ja onhan se minut moneen liemeen vienyt. Sen verran kuitenkin pienenä pelkäsin metsää ja pimeää, etten oikein uskaltanut kaverin luokse parin kilometrin päähän yksin kävellä, kun matkalla oli synkkää metsää.

Minulla on kovan äänen ja vilkkaan kielen lisäksi nopea lukutaito ja erinomainen mielikuvitus. Haaveilin ja kirjoitin päiväkirjaan, että haluan täältä metsän keskeltä pois, haluan olla menestynyt kirjailija ja jos en kirjailija, toimittaja. Ja jos en toimittaja, niin mainostoimiston copywriter.

Luin kirjastoauton päästä toiseen. Kun kiusaaminen koulussa yltyi, upposin kirjoihin ja haaveiluun. Olen varma, että luin tauotta siihen asti, kun aloin kapinoida ”kaikkea” vastaan, etenkin vanhempia. Sitten muutinkin pois kotoa kaupunkiin.

Mikä minun luontosuhteeni sitten on?

Kaipaus ilman toteutusta.

Ihailen kuvia, kertomuksia ja mielikuvia, mutta ei ole taustaa partiossa eikä kokemusta retkeilystä. Koska vanhempani ovat tolkun ihmisiä ja olen asunut maaseudulla, minulla on tietoa ja ymmärrystä vehreyden päälle, mutta retkeily on ehkä kuulunut johonkin humpuukiin.

Jaarittelen teille nyt historiaa, sillä kaikki on muuttunut. Ihan kaikki! Minä menen metsään. Tämä blogi kertoo tästä vapaudesta. Ongelmatonta retkeilyn aloittaminen aikuisena ei kuitenkaan ole ja tämä blogi kertoo myös siitä.

Aikuinen on häveliäs ja itseriittoinen ja kuvittelee osaavansa kaiken. Jos ei kehtaa kysyä, saattaa aiheuttaa harmia ja vaaratilanteita itselleen tai muille. Vaikka aikuisella on usein asuntolainaa, käytettävissä on kuitenkin rahaa myös välineurheiluun, mutta siinäkin voi mennä rahaa kuin Kankkulan kaivoon, jos ei ota selvää vaihtoehdoista.

Koska teen töitä teknisessä asiakaspalvelussa, istun päivät toimistossa. Jos minusta olisi tullut kirjailija, aikatauluni voisi olla hieman vapaampi ja talvellakin jäisi valoisaa aikaa ulkoilemiseen.

Työni on aivojen jumppaamista yliteholla, koska paitsi ihmisenä, haluan myös työntekijänä olla ajan tasalla ja pätevä ja jatkuva uuden tiedon omaksuminen on yksi suurimpia päivittäisiä haasteita.

Työni on huikeaa tasapainoilua, olen tekniikan ihmelapsi ja samalla lähellä asiakkaan elämän tärkeimpiä henkilökohtaisia asioita.

Työ aiheuttaa myös fysiikan muuttumista: ryhdin painumista kohti näppäimistöä ja katse on päivän aikana useammin näytössä kuin kaukaisuudessa siintävässä horisontissa, olkoonkin, että hyvä työergonomia jelppii parhaansa mukaan.

Taukohuoneen pullat alkoivat kolmenkympin jälkeen kertyä keskivartalon kohdalle. Portaissa tulee vähän hiki – aika kamalaa.

Estääkseni ruumiin ja mielen tuhoa aloin ensin reenata ja sitten etsiä rentoutumista mielelle. Ruumis kiittää kuntosalia hoikemmasta ja notkeammasta varresta ja aivot lukuharrastuksen löytämisestä uudelleen.

Jotain kuitenkin tuntui puuttuvan? Korkeakoulututkinto, muhkea säästötili, kodin feng shui, merkkilaukku? Nekin kyllä, mutta aloin kaivata ulkoilmaa, luontoa ja metsää. Sitä varovasti aloittelin lenkkeilemällä ympäri Jyväsjärveä ja pyöräilemällä pidemmälle.

Kylläpäs tämä raitis ilma vaikuttaa terveelliseltä!

Reilu pari vuotta sitten iski hulluus, että jospa sitä teltassa retkelle. Ei ollut telttaa ja makuupussitkin perheelle taisi maksaa yhteensä kakskymppiä: arvaatte ettei niillä nuku kuin lämpimänä yönä äitin aitassa.

Rahaa ei juuri silloin ollut laittaa varusteisiin eikä mieskään ollut vielä lämmennyt telttailulle. Ajatus kuitenkin jäi muhimaan ja kasvoi suuremmaksi kuin muut mieliteot.

Vähän kuitenkin askarrutti, että osaako sitä valmiiksi tehdä hommia, joita ei ole koskaan harjoitellut: pitäisi siis osata nuotio sytyttää ennen kuin on koskaan laavulla käynytkään, perfektionisti kun olen. Ja jos telttaa ei osaakaan kasata? Ei ole rahaa semmoisiin kalliisiin kenkiin tai rinkkaan, jospa joku nauraa.

Sitten se nousi nenän eteen, kun oli aikansa tykkäillyt luontoaiheisista sivuista Facebookissa ja seurannut sitä sun tätä luontotoimijaa Twitterissä. Minä haluan, huusin pääni sisällä ja perustelin uutta harrastusta miehelle valokuvausmahdollisuudet kärjessä.

Samaan aikaan Erätaival eli Minna eli tuttu vuosien takaa pisti kovan: aikuisten retkeilykurssi. Keväällä alkaa, hinnoittelu kohtuullinen ja sisältää yhden yön retken sekä varusteiden ja ruokien opiskelua.

Ilmoitin itseni ja ilmoitin miehenkin, joka alkoi tässä kohtaa keulimaan: siellä saa niin upeita kuvia! Innostuneita olikin nyt siis yhden sijasta kaksi ja koska symbioosi oli vielä silloin ja on osittain tänäänkin se tuttu parisuhdemuoto, tottakai menimme yhdessä.

Ennen kurssia koitin pitää pään kylmänä

Enhän minä tiedä, mitä kuuluisi ostaa tai mikä olisi kestävää. Minna sitten kertoo. En kuitenkaan voi hillitä itseäni, kun asia on tärkeä.

Kirppikseltä löytyi teltta, josta joku oli luopumassa vain, koska ei ollut saanut sitä mahtumaan yhteen pussiin (telttareppana oli kolmessa erillisessä Siwan kassissa), kun taas minä aarteen ylpeänä ensin koeponnistin ja sitten rullasin omaan pakkaukseensa, tämä kaikki taloyhtiön kuivaushuoneessa.

Samalla reissulla taisi löytyä rakkauteni, Haltin violetti putkirinkka, 4 euroa. En tiedä, kuka minut saisi enää hienommalle opetettua, koska tunneside tähän SPR-kirppiksen urheiluvälinehyllyn alanurkan kaunottareen (vai hirviöön?) on niin vahva.

Blogin nimikin viittaa tähän leveään vanhukseen.

Siinä natisee lantiovyön kiinnitys hieman ja lantiovyö löystyy kävellessä, mutta varaosa on jo etsinnässä.

Kurssin jälkeen on yhtä ja toista retkeilytavaraa tullut talouteen, viimeksi raaskin joulun jälkeisestä alesta ostaa housut ja en enää yhtään epäile, ettei kalliit housut parantaisi suoritusta, sillä askel nousee ihan eri tavalla kuin aiemmin!

Ja kun aiemmin useimmat yli kahdensadan euron upeat korkokengät jäivät kauppaan, olen nyt kävellyt kertakaikkisen toimistokelvottomilla, mutta vielä kalliimmilla vaelluskengillä monta kuukautta joka päivä enkä haluaisi luopua niistä hetkeksikään.

Tietenkin nämä hankinnat ovat vaatineet säästämistä, mutta vihdoinkin ymmärrän edes osittain sanonnan ”köyhän ei kannata ostaa halpaa”.

Yritän suitsia tämän lörpöttelyn pienemmälle, mutta itsestäni oli tarve kertoa juurimutia myöten. Blogin tunnuslause ”Koskaan ei ole liian myöhäistä mennä metsään” on oikeastaan muistutus itselleni, mutta se on myös kannustus sinulle, joka epäröit uuden harrastuksen aloittamisessa: anna mennä.

Et kadu tehtyä läheskään niin paljon kuin tekemätöntä eikä siinäkään toinna pyöriä.

One Reply to “Esittelyssä Anne Sulander – useimmiten jarruja vailla”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s